Olen nyt asunut uudessa pikkukodissani pari kuukautta. Isosta kahden huoneen ja keittiön asunnosta pieneen keittokomerolliseen huoneeseen muuttaminen on oma seikkailunsa. Varsinkin nyt minun tapauksessani. Olin ennen muuttoa vasta toipumassa useamman vuoden tulehduskierteestä, jota olin osin potenut työn ohella. Niinpä voimia ei ollut vuosiin riittänyt kotirintamalle.
Sain apua pakkaamiseen, hyvien ja huonojen ylimääräisten tavaroiden poiskuljetukseen, jäljelle jääneiden tavaroiden muuttoon ja jälkisiivoukseenkin, mutta silti olen asunut pahvilaatikoiden kumppanina. Tutkimusmateriaaleja, järjestöaktiivisuuden sälää, kirppislöytöjä, painonvaihtelun huomioonottavaa vaatetusta ynnä muuta riittää yhä lajiteltavaksi: itselle käyttöön vai kiertoon.
Työttömyys ja taloudelliset ongelmat jatkuvat, eikä laatikoiden jatkuva siirteleminen ja vähän kerrassaan tyhjentäminen tee toipumiselle hyvää. Henkilökohtainen katastrofaalinen elämäntilanteeni on syy ja peruste, jonka vuoksi en kyennyt ottamaan vastaan Tampereella vapaana olleita asuntoja, enkä täälläkään isompia kuin tämän yhden ainoan viisi päivää ennen pakollista poismuuttoa.
Jaksoin hakea tukea Tampereen kaupungilta ja Kelalta vasta viime hetkillä, joten suuri osa hakemuksestani katsottiin vanhentuneeksi, mutta sosiaalitoimisto antoi takaussitoumuksen vuodeksi ja Kela laskuttaa yhä jonkin aikaisemman laiminlyöntini seurauksia.
Muutossa avustaneet sisarukseni puolisoineen suosittelisivat minulle eläkettä, koska olen kuluttanut voimani loppuun pätkätöissä, sairastellessa, työnhauissa ja hankalissa olosuhteissa toipuilemisessa.
Jotkut ystäväni lupasivat auttaa, mutta ei kellään ollut aikaa juuri silloin, kun apua tarvitsin. Yksi ystävä on jo ongelmakierteeni alussa auttanut omaan elämäntilanteeseensa nähden liikaakin, sillä en pysty maksamaan isoa hätävippiäni hänelle takaisin.
Täällä en löydä tavaroideni kaaoksesta tarvitsemiani asiapapereita, joten taidan yrittää ehtiä Kelaan ja Sossuun ilman niitä, mutta ajoissa. Riittääköhän se?
Muuten kaikki on hyvin.
Toiveikas kukkanen.
On joulukuu 2008. Muistan vielä hyvin kauniin valkoisen lumihangen. Marraskuutako se oli? Vuosi taisi olla 2008. Vaan mitäpä sitä menneen talven lumia muistelemaan. Ulos vain rohkeasti. Ehkä siellä on sittenkin taas lunta? Raportoin lunta koskevista havainnoistani täällä ehkä jo vuonna 2009.
Perjantaina pulut tepastelivat Tampereella työmatkani varrella kuin talvesta ei olisi tietoakaan. Työpaikan edessä oli kuitenkin lumisia länttejä, eivätkä kadun toisella puolella olevat nurmikot näy niitä peittäneen lumen alta. Kotimatkalla löysin joltain radanvarren pihanperältä matalaa hankea. Nokialla kävin lauantaina kokoustamassa, eikä lumesta ollut puutetta matkan varrella. Maanantaina töihin lähtiessäni kohtasin lumen heti kotikerrostalon ulko-oven edessä jalkakäytävällä ja ajoradalla. Tänään lienee luvassa sohjoa. Ainakin sohjosta kirjoitetaan YLEtv1:n tekstisivulla.
Sairausloman jälkeisen toisen työpäivän aamuna ajattelen jo herätessäni työpaikkaani. Työskentelen hajoavan laitoksen hajotettavassa laitoskirjastossa tällä erää. Kirjahyllyjä on jo osittain tyhjennetty kirjoista, mutta paljon on jäljelläkin. Eroavat oppiaineet ottavat kumpikin omat kirjansa ja aloittavat tulevan vuoden alusta uusissa yhteyksissä. Toinen itsenäistyy ja toinen liittyy useamman muun oppiaineen kanssa. Tuleeko mieleen avioero? Minä käännän katseeni hienotunteisesti kattoon. En tosin nyt juuri, sillä nautin aamukahvia kotosalla, enkä päivälläkään tuon kirjastohuoneen ikkunattomaan kattoon. Mieluummin päädyn kattoon siihen kattoon (tai katsomaan siihen laipioon), joka on monta kerrosta korkean aulan yläpuolella. Siellä on ikkuna kohti taivasta. Jakautuvan laitoskirjaston ikkunasta näkyy aulan vastaseinä ikkunoineen. Se siitä näkyy sittenkin, kun huoneesta tulee aikanaan jotain muuta.