Archive for the ‘Kirjoittaminen’ Category

Uni: Punainen avoauto

Tuesday, December 18th, 2007

Olin vierailulla lapsuuden maisemissa. Siellä oli paljon muitakin, ystäviä, sukulaisia ja heidän tuomiaan vieraita. Kyllästyin odottamaan kahvitarjoilua, jonka viipyminen johtui laitevioista ja tarjolla olevan veden sopimattomuudesta kahvin ja teen valmistamiseen. Kun auttamisyrityksiäni moitittiin, lähdin suutuspäissäni ulos.

Talon edustalla oli tuttu punainen avoauto, joten otin sen ja lähdin ajelulle. Vasta portaita alaspäin ajellessani muistin, että ohjasin autoa viimeksi joskus 1990-luvun alkupuolella.

Huusin jalkakäytäväväelle kysymyksen jarrun paikasta ja sain neuvon painaa jalalla polkimen vieressä olevaa nuppia. Nuppi tuntuikin poljinta korkeammalta, joten jarrutus onnistui ajoissa. Suuremmin tekniikkaa sen jälkeen miettimättä ohjasin autoa, jarruttelin ja kaasuttelin mieleni mukaan.

Kun palasin takaisin valtakunnan laajuiselta ajelultani, omaiset ja ystävät ihmettelivät, miksi olin ylipäätään lähtenyt ajelulle. Toki he arvostivat paluutani, mutta heidän mielestään minun ei olisi pitänyt ollenkaan lähteä heidän luotaan. Kahvia ei ollut jemmattu minua varten, mutta kahvitta jäämisestä sain syyttää itseäni, he sanoivat.

Väistin moitteita menemällä tontin laitaan muka vadelmia poimimaan. Ei niitä siellä tietenkään enää näin myöhään enää ollut, mutta tutkiskelin pensaita muuten vaan.

Aidan vieressä pusikossa piileskeli joku kulkuri. Huomasin hänet, kun menin hätyyttämään raitahäntäistä haisunäätää pois vinttikaivon vieressä leikkivien lasten luota. Pelkäsin otuksen tekevän jotain pahaa lapsille, samoin kulkurin. Kummankin lähdettyä omille teilleen, huomasin jalkojeni juuressa liikettä. Ruskea maaorava kurkisti pesästään ja pari poikasta myös.

Menin kertomaan oravista muille, mutta he olivat jo katselemassa mökin katon juuresta pihan suuntaan kurkistavaa toista oravapesuetta. Jossain pihamaalla oli myös rottia pesueineen. Arvelin, että rottien ja oravien pesueet olisi hyvä pitää erillään, mutta toiset eivät tunnistaneet niitä eroon. Koetin varoittaa, etteivät rotat ole oravia ja että rotanpoikaset voivat purra ihmisisä vaarallisesti. Kukaan ei kuunnellut minua.

Väkeä oli paljon ja erilaisia pieniä karvaisia koti- ja petoeläimiä poikueineen löytyi pihamaalta ja talosta aina vain lisää. Jotenkin se tuntui minusta inhottavalta. Mökki ja saari olivat aika ahtaita muutenkin, saati tämmöisessä ihmisten ja eläinten paljoudessa. Pakenin hässäkkää läheiselle luodolle.

Luodolta veden yli muiden touhuja katsellessani huomasin, että osa porukastamme oli mannermäellä törröttävän talon pihalla pakkautumassa autoon. Kuskia ei näkynyt vielä autossa, eikä lähistölläkään. Koska kyseessä oli seurueemme ainoa auto, arvelin seuraavan kuljetuksen viipyvän.

Juoksin autolle ja asetuin kuljettajan paikalle. Matkustajat hiukan narisivat tästä ja kuljettajakin tuli talon nurkalle huutamaan minua pois ratista. Kerroin heille, että heidän ei nyt tarvitse olla huolissaan. Olen ollut äskettäin ratissa ja kaikki sujui silloinkin hyvin.

Pihasta laskeutuvaa polkua oli kylläkin vaikea mahtua ajamaan kolhimatta auton kylkiä puihin ja aitaan, mutta sujui se sentään. Kaatopaikantielle tultaessa oli hankalampaa. Lähipellolta eteeni koukkasi metallinkiiltoista puimakonetta vetävä metallinkiiltoinen traktori. Niitä väistäessäni kolhaisin vihreää pientä pakettiautoa, jonka kylkeen tuli autoni osumasta punainen jälki.

Jatkoin matkaani maantien kautta valtatielle. Ajoin nyt punaisella avoautollani yksin tasaista leveää tietä eteenpäin. Ensin ajo tuntui hurmaavalta, mutta sitten hoksasin tuhlaavani energiaa. Lopetin mokoman rehvastelun heräämällä.

Uni: Avomaahiihtoa

Sunday, December 16th, 2007

Katselin, miten muut lähtivät Tampereen rautatieaseman aukiolta kilpailemaan hiihtoladuille. Mieleeni juolahti, että voisin itsekin hiihtää joukon hännillä. Olihan yö, eikä hidasta tahtiani kukaan varmaan huomaisi. Edellisestä hiihdostani oli jo viitisentoista vuotta. Hiihdin silloin jossain Jyväskylän reunamilla.

Hiihtolähettäjää lähestyessä tarkistin varusteitani. Asuni ei ollut kilpamuotia lähelläkään, eipä silti mitään muutakaan muotia. Sukset ja sauvat olin näköjään ottanut mukaani viereisen korttelin kodistani, joten eipä muuta kuin esittämään hiihtohaluni kisan järjestäjille.

Lähettäjä ihmetteli aiettani, mutta antoi minullekin silti numerolapun. Sillä tavoin hän takasi, että paluutani odotettaisiin, eikä olisi vaaraa unohtaa minua yön synkkiin syviin kaupunkikeskustan metsiin.

Pääsin liikkeelle viisikymmentäkakkosen eli viimeisen kilpailijan jälkeen. En huomannut katsoa omaa numeroani ennen kuin lappu kiinnitettiin vaatteisiini. Yritin nähdä numeroni, mutta pullea muotoni esti näkemisen. Edellisen lähtijän numerosta päättelin, että ehkä lapussani oli numero 53.

Matkani alkoi vuorenrinnettä ylöspäin lähes täydessä pimeydessä. Huomasin sentään edellä hiihtäjien suksien jäljissä kiiltelevät vesilätäköt. Nousu oli rankkaa, vaikka suksissani oli hyvä lumettoman avomaan voitelu. Tietenkin voitelu oli kunnossa. Näitä sulanmaan hiihtokilpailuja oli nykyään tuon tuostakin ja voiteet sen mukaan.

Huipulla olikin avomaahiihdon sisätilaosuus.

Hieman silti ihmettelin, kun latu kulki yhteismajoituksen ikkunalaudalla kerrostalon ylimmän kerroksen sisäpuolella. Sitten hoksasin, että sisällä hiihdettiin, koska Helsingissä hiihtomaastoa oli ulkosalla tosi vähän. Jotain hyvää tähän sisähiihtoonkin liittyi: näin makuusalissa hiihdellessä ympärillä ja alla oli ainakin valoisampi latuosuus, sähkövalot suoraan yläpuolella.

Sisämaasto oli minulle tuttu. Asuin täällä muistaakseni joskus 70-luvun alkupuolella yhden kesän. Eipä tullut silloin mieleeni, että joskus vielä sujuttelisin näitä Diagonissalaitoksen asuntolan ikkunanpieliä pitkin suksilla.

Latuvalvoja hoputteli minua jatkamaan reippaasti, mutta varomaan kukkaruukkuja ja hänen pitsalautastaan. Hyvin minä ne ohitin ja pääsin taas ulos metsämaalle.

Latu kulki jonkin aikaa Lahden hiihtokeskuksen maastossa männyn taimien seassa, minkä huomasin vain siitä, että havunneulaset kiilsivät pimeydessä kuutamon osuessa sateen kosteuttamiin havunneulasiin. Joskus kahdeksankymmentäluvun taitteessa taisin hiihdellä täällä edellisen kerran, mutta silloin ladut olivat aina lumelle tampatut ja hiihdetyt.

Kadun ylittäminen oli hankalaa, sillä voitelussa ei ollut huomioitu kosteaa asvalttipintaa. Nostelin suksia nolona, mutta onneksi Jyväskylän kirkkopuistossa oli sentään nurmikkoa. En olisi etukäteen uskonut, että kostea nurmikko on niin mainiota hiihtomaastoa. Jos olisin tämän tiennyt, en olisi tyytynyt 1970-luvun alkupuolelta alkaneen parikymmenvuotisen jyväskyläläisaikani kuluesssa pelkkiin talvihiihtoihin poikani kanssa, vaan olisimme hiihdelleet puistoisen kaupungin nurmilla myös kesäisin.

Lenkki oli nyt 55-vuotiaana väsyjänä ponnistellen yllättävän raskas, mutta arvelin tässä vaiheessa olevan jo aika lopulla matkaa.

Kun hiihtoni saavutti vanerista rakennetut tyhjät varastohallit ja niiden vetisen kiiltävät betonilattiat, aloin pelätä eksyneeni. Taas kuitenkin kiilsivät silmiini kosteat ladut, jotka olivat paikoitellen aika syvätkin edellä hiihtäneiden kilpailijoiden jäljiltä. Olikohan betoni ollut heidän hiihtäessään vielä tuoretta? Nyt se tuntui kuitenkin kovettuneelta.

Halleja oli monta peräkkäin. Valaistusta oli vähän, mutta jotenkin aina havaitsin siellä täällä edessäpäin ladunpätkiä. Vaikea niitä latuja olisi ollut päivänvalossakaan nähdä, sillä ne oli merkitty vain kartalle ja pienin latumerkein maastoon. Lunta ei enää ilmastonmuutoksen tässä vaiheessa ollut laduiksi asti täällä Keski-Euroopassa.

Aprikoin, mihin oikein päädyn näiden hallien kautta. Lopulta huomasin, että hallit ovat monissa television saksalaisissa murhamysteereissä nähtyjä salaperäisiä remontti- ja rakentamiskulisseja. En kuitenkaan muovisuojien lomitse pujotellessani päätynyt rikosten äärelle, sillä olin nyt niin kuin 1990-luvun alkupuolellakin Stuttgartissa käydessäni pikemminkin uskonnollisessa vireessä. Latua ei voinut kuitenkaan laittaa kirkkoon ja seurakuntatiloihin, joten nämä hallit olivat luonteva ratkaisu.

Päädyin halleista yllätyksekseni Ruusumäen mökin pihaan. Kiiruhdin minua sinnikkäästi Heinolan Kirkonkylässä nuoruuden kotini edustalla odottaneen hiihtolähettäjän luo. Luovutin hänelle numerolappuni (53, tosiaan) ja laitoin sukset ja sauvat pystyyn seinustalle.

Olin viipynyt lenkillä vuosia, mutta aamu ei silti koittanut vielä.

Väkeä oli kerääntynyt paluutani odottamaan, mutta useimmat olivat jo menneet nukkumaan. Kahden kammarin ja keittiön mökissä oli nyt tosi paljon huoneita. Yritimme unimiehen kanssa löytää huoneemme, mutta sali, tupa ja kammari toisensa jälkeen oli muita nukkujia täynnä. Viimein ihan perimmäisessä kammarissa oli meidän vuoteemme.

Hetken tuo peräkammari oli vain meidän, mutta sitten sinne tulivat kaikki muutkin kyselemään kuulumisia hiihtoretkestäni ja utelemaan tulevaisuudensuunnitelmiamme. Väistyimme ja jätimme väen juttelemaan keskenään.

Päädyimme avaruusaluksen yläkäytävälle. Hyttimme oli käytävän vasemmalla puolella tästä katsottuna ja keittiö oikealla puolella, samoin kylppäri. Koko muu alus oli untenmailla ja tavattoman hiljainen. Minuakin nukutti vielä.

(Valveisia kuulumisia: Kun heräsin yksinäiseen aamuuni, olin nukkunut illasta aamuun yhteen menoon 12 tuntia. Aamiaisella minua kyllä väsytti, mutta kahvi ja Ihme-kirjan lukeminen sentään piristi. Toivon jaksavani hereilläkin 12 tuntia, ennen kuin häivyn taas untenmaille.)

Uni: Avaruusaluksessa

Tuesday, December 11th, 2007

Ihan kesken tavallisen päivän, siis yöunen aikana, koottiin ryhmä ihmisiä yhteen ja siirrettiin jonnekin. Minä olin yllättynyt lähinnä vain siitä, että siirtomme johtajalla oli neljä kättä. Muutenhan näitä tämmöisiä siirtoja näkee tuon tuostakin televisiossa.

Meille kerrottiin, että olimme avaruusaluksessa melko kaukana maapallosta. Tarkoituksena on estää maailmanloppu. Maapallo ei ollut ainoa uhanalainen, vaan kyse oli koko maailmankaikkeudesta, myös näiden nelikätisten kodista.

Pelastusoperaatiota piti ideoida ryhmätyönä. Koska olin nähnyt tuttuja siirrettyjen joukossa, oletin, että tulen nopeasti löytämään itselleni sopivan työryhmän. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Kun lopulta löysin nykyisen professorini, hän oli jo täyttänyt ryhmänsä ja esitteli minulle heidän tiukkaa ohjelmaansa. Eipä siellä sitten ollut onneksi minun aihettanikaan, niin että asiantuntemustani ei ainakaan ollut syrjäytetty.

Koetin katsella, missä opiskeluaikainen professorini olisi, mutta hän oli päätynyt ihan muulle osastolle. Kyllä hän mukana oli, sillä olin nähnyt hänet perheineen ja johtokuntineen tullessani alukselle. Muitakaan tuttuja ei sitten enää ollut näkösällä.

Katselin aluksen keskusaulan ilmoitustaululta eri työryhmien ohjelmia ja asiantuntijoiden otsikoita. Löysin yhden ryhmän, jossa oli sijaa minunlaiselleni. Ainakin siltä näytti, kunnes joku kokeneempi avaruusihminen tuli kysymään, olisiko minulla todella varaa tähän. Katsoin ilmoitusta tarkemmin ja totesin, että ei. Halvinkin esitelmäoikeus maksoi 500 euroa ja minun haluamani peräti 900 euroa. Se siitä sitten.

Kyselin tuolta kaksikätiseltä avaruusihmiseltä hiukan toimintamme tarkoituksesta. Hän neuvoi tutustumaan tilanteeseen rauhallisesti. Hän itse oli ollut aluksessa jo yli vuoden, samoin useimmat nyt ryhmissä toimivat. Jotkut kauemminkin. Maapallolta oli jo pitkään poimittu väkeä tähän pelastusoperaatioon, tosin salaa ja vaivihkaa.

Päättelin esitelmäoikeuksien hinnoista, että avaruusalus olikin jokin maailmankaikkeuden koulutuskeskus, maksullinen niin kuin kaikki tuppaavat nykyään olemaan. Maailmanloppu tulossa tai ei, niin eduista on maksettava. Jos nimittäin maailmankaikkeus pelastuu ideoinnin tuottamien pelastuskeinoin, niin toki prosessissa kertyneille varoille olisi käyttöä.

Mietin hetken, pitäisikö minun mennä kertomaan muillekin, että aluksella ei tehty vain uhrautuvaa vapaaehtoistyötä, vaan oikeus toimia pelastajana oli ostettava kovalla rahalla tai vankalla tilikatteella.

Arvelin lopulta kuitenkin voivani luottaa muiden arvostelukykyyn ja tietoon tilastaan, enkä hötkyillyt heidän kukkaroitaan pelastamaan. Maailmaahan tässä pelastettaisiin, millä hinnalla hyvänsä. Minua suorastaan hävetti, että varallisuuteni ei riittänyt oman asiantuntemukseni tarjoamiseen ideointiryhmien esitelmöitsijänä.

Päätin ottaa rauhallisesti ja etsiä majoitus- ja ruokailutiloja. Sitä ennen minut kuitenkin vietiin vaate- ja tavaravarastolle. Ilmaiseksi jaettiin vain kaksi vaatekappaletta ja kaksi tavaraa, mutta omia aikaisempia ei saanut käyttää.

Valitsin sukat ja jonkinlaisen pusero-hame -yhdistelmän, neljä vaatekappaletta siis, mutta sain perusteltua ne kahdeksi kokonaisuudeksi. Tavaroiksi otin kassin omille vaatteilleni ja naisille tarkoitetun hygieniapussukan. Taas sain enemmän, sillä pussukassa oli kaikki tarvittava. Ehkä joutuisin maksamaan näistä lisukkeista myöhemmin.

Ennen kuin sain pakattua maapallovaatetukseni ja tavarani valitsemaani kassiin, päätin pirauttaa kännykällä pojalleni tiedon olinpaikastani. Yhteys ei toiminut. Minulle kerrottiin, että operaatio on salainen, eikä alukselta sallittu mitään yhteydenottoja kotiplaneetoille.

Minulle näytettiin ruskeaa, kännykänkokoista, malliltaan jotensakin koppuraista mötikkää, jollaisen voisin saada jonkin aikaa aluksella oleskeltuani. Sillä voisin jutella kuulumiset pojalleni ja muille läheisilleni, sillä se suodattaisi kaikki paikallistamistiedon sekä puheestani että viestin välitysprosessista. Se avaruusterveisistä sitten.

Löysin majapaikkani käytävän ja parin kerroksen päästä, kun yksi nelikätisistä neuvoi minulle reitin. Matkalla oli joitain minun mielestäni käyttökelvottomia vessoja, mutta ehkä ne olivat joillekin muille lajeille. Perillä oli ihan kelvollinen veesee, mutta käytävässä jonkinlaisessa yhteiskäytössä. Jouduin kuitenkin siivoamaan sen, ennen kuin tohdin sitä käyttää.

Hytti oli ikkunaton ja ahdas. Sinne oli sijoitettu neljä naista, sanoi oppaani. Nuo kolme muuta näyttivät äkikseltään katsoen vierailta, mutta kaksikätisiltä. En voinut esittäytyä, sillä he nukkuivat. Minulle oli jätetty mielestäni paras peti, jonka vieressä oli kohtuullisesti liikkumatilaa. Vuoteitten lisäksi hytissä oli pienet yöpöytälaatikostot, yksi jokaiselle.

Laitoin kassini ja pussukkani paikoilleen lipastoon. Kokeilin vuodetta, mutta en käynyt nukkumaan.

Minulla oli nälkä, joten lähdin etsimään ruokaa. Jostain nappasin karamellin ohi mennessäni. Karkkia imeskellessäni mieleeni juolahti, että se oli ehkä kallis nappaus. Mistä minä näitä avaruushinnastoja tiesin?

Ruokailtuani päätin käväistä salaa maanpinnalla hakemassa joitain kirjoja ja muuta maailman pelastamisen kannalta tarpeellisia välineitä. Laitoin kotona samalla tekstiviestin pojalleni. Siinä kerroin olevani lomamatkalla ja palaavani pian. Arvelin, että poikani olettaisi minun tosiaan olevan ansaitsemallani toipilaslomalla.

Omaatuntoani rauhoittelin sen kolkuttaessa juksaamisesta, vaikka tein sen hyvässä tarkoituksessa: oleskelua avaruusaluksella en saanut paljastaa, mutta en myöskään voinut huolestuttaa poikaani selittämättömällä poissaololla.

Toteutuessaan maailmanloppu poistaisi kaiken selittämistarpeen ja mikäli taas onnistumme pelastamaan maailman, voisin heti sen jälkeen palata kotiin ja taas selittely olisi turhaa iloisen jälleennäkemisen tunnelmissa.

Palasin alukselle oman leijailutaitoni turvin. Hiukan etsittyäni löysin pääportin ja pääsin aulaan. Oikean hissin, portaiden, kerroksen ja hytin löytämiseen meni jonkin aikaa. Se ei suuremmin väsyttänyt, sillä leijailin myös aluksen sisällä sujuvasti. Korvasin reippaasti kaikki kävelyosuudet liukulennolla jalat puolisen metriä ilmassa, pää hiukan kumarassa. Käytävät olivat paikoitellen aika matalia.

Hyttini ovella mieleeni juolahti, että juuri leijailu- ja lentotaitoni, eikä koulutukseni ja työkokemukseni, oli syy, jonka vuoksi minut valittiin pelastusjoukkoihin. Päätin parantaa taitoani ja kuntoani niin hyvin kuin vain kykenen. Mitä tahansa maailman pelastamiseksi!

Kesken hyvien aikeitteni katsoin monitorista avaruuskuvaa. Jokin taivaita ympärillämme vavisuttava räjähdyssarja lähestyi alustamme ja repi pimeyttä kaistaleiksi. Väki kokoontui muidenkin monitorien äärelle ja järkyttävä näky pysähdytti hetkeksi kaikkien kiireen.

Maailmankaikkeuden hajoaminen oli jo käynnissä. Eheyttäminen oli myös ollut käynnissä jo pitkään, mutta heikko uskoni sai minut epäilemään, riittääkö se tämmöisen repimisen pysäyttämiseen ja vahinkojen korjaamiseen?

Unimies lupasi, että riittää. Kunhan välttäisin sokerin syömistä ja ottaisin lääkkeeni ajallaan.

Siltä minustakin tuntui, kun heräsin unesta virkeänä ja söin yksinäistä aamiaistani planeetta Telluksen pinnalla pisteessä nimeltä Tampere, koti. Maailman parantamisen päivävuorot olivat täydessä käynnissä planeetan pinnalla, mutta hidasta tämä on. Ilmaston pilaantuminen, täkäläinen erityisharmimme, jatkuu ja korjattavaa on paljon.

Jälkikirjoitus:

Jos maaillmanloppu jää toteutumatta, jälkipolvia ehkä kiinnostaa suomalaisen television tilanne tänään Tampereella. Tarkistin äsken nimittäin televisiostani, mitä maailmalla on menossa: eipä ihmeitä, entistä menoa. Paitsi että kotoisen kaapeliteeveeni jo 46-kanavaiseksi paisunut ilmaistarjonta (digisovittimen ja 0-euroisen tarjouskortin kautta) oli yön aikana supistunut vaatimattomaan 25 kappaleeseen maksuttomia digikanavia. Tämä on toki kehitystä parempaan, mutta jää jälkeen avaruusaluksen tilanteesta. Siellä ei ollut lainkaan televisiota.

Uni: Polkupyörällä talkoisiin nukkumaan

Wednesday, November 21st, 2007

Olin melkoisen kyllästynyt uupumukseeni ja köyhyyteeni. Tavaratalossa käydessämme mieleeni juolahti mahtava idea: ostan itselleni polkupyörän. Muilla näytti olevan reilusti rahaa ostoksiinsa, minulla vain jokunen kolikko, eikä lähellekään pyörän hintaa. Kauppias kuitenkin otti vanhan siron fillarini vaihdossa, vaikka en minä kylllä muistanut sellaista omistavani. Mietin, että hankin rahat myöhemmin, jos osoittautuu, ettei vaihtopyörää ole.

Lähdin kaupasta tukevaa punaista naisten polkupyörää taluttaen. Pihalla hyvästelin muut ja hyppäsin pyörän selkään. Oli talvi, mutta pystyin löytämään turvalliset ajolinjat niin kaupungin pyöräteillä kuin kumpuilevassa maastossakin. Jaksoin polkea suuret ylämäet ylös ja huristelin kaatumatta jyrkätkin lumipeitteiset alamäet. Loppumatkan ajelin latujen viertä, mutta onneksi lumi oli niin kovaksi painunutta, että pyörällä ajaminen oli yhä keveää. Hiihtäjiä tuli vastaan harvakseltaan. Emme olleet toisillemme haitaksi, sillä kevyen talviliikenteen ura oli kyllin leveä pyöräilijöille, kävelijöille ja hiihtäjille. Jopa jokunen potkukelkkailija löysi oman tilansa reitillä.

Perillä laskeuduin pyörältä talkootalon pihalla. Olin illalla luvannut autella tuttua yrittäjää, joka tahtoi tarjota kyläpäivillä aamusta iltaan, aamupalasta iltapalaan juhlaväelle syötävää ja juotavaa, mutta ei työntekijöittensä työtä. Siksi meitä talkoolaisia tarvittiin. Työpöydät alakaappeineen ja astiakaapit kiersivät koko ison tupakeittiön ympäri, tietenkin etu- ja takaovea lukuunottamatta. Etuovi avautui kauppakeskuksen aukiolle, takaovi pienelle pihalle metsikön reunaan.

Olin ensimmäisenä paikalla, joten keitin aamukahvit ja katoin ne valmiiksi. Muiden talkoolaisten ja kuppilan oman väen tullessa olinkin jo melkoisen väsynyt. Yritin päivän mittaan välillä tiskata astioita tai kuivata toisten tiskaamia kuivauskaapista, mutta väsymys voitti. Jossain vaiheessa kävin metrin korkuisen täytekakun alareunasta lohkaisemassa itselleni palasen, jonka söin nopeasti. Muu talkooväki ja asiakkaat katsoivat touhuani ihmetellen. Kun joku jopa moitti, ihmettelin moista.

Yritin soittaa unieni miehelle, että hän tosiaan voisi tulla jo kyläjuhlaan paikalle, mutta en tavalliseen unikömpelöön tapaani osannut valita puhelinnumeroita. Tällä kertaa keksin soittaa keskukseen, josta pyysin yksinkertaisesti yhdistämään puhelun miehelleni. Onnistui. Mies lupasi tulla, mutta mietti, miten saisi muutaman sukulaisemme mukaan. Neuvoin toimimaan niin kuin itsekin olin toiminut. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen, sillä sukulaiset tulivat juuri monen sukupolven voimin jostain linja-autosta. Ehdin kertomaan asiasta miehelleni, ennen kuin puhelu päättyi.

Joku tuttavistani halusi tietää, keitä saapuneet lapset ovat. Yritin selittää erilaisten uusperheiden sukulaisuussuhteita, mutta ei se ollutkaan helppoa. Sanoin lopulta, että kaikki ovat poikani serkkuja joko minun tai entisen mieheni, siis pojan isän suvun puolelta. Jotkut lapsista puhuivat suomea, toiset ruotsia, mutta ymmärsin kaikkia yhtä helposti. Järjestin heille istumapaikkoja, neuvoin pikkulan ja pyysin tarjoilusta huolehtivia antamaan pienimmillekin annokset kakkua.

Minua katsottiin nuhtelevasti, sillä kakkuaika olisi vasta myöhemmin. Joku huomautti, että minulle ja muutamalle muulle sokerittomalle olisi silloin kyllä myös jotain kahvipullaa. Silloin ymmärsin, miksi kakunsyöntiäni oli paheksuttu. Omastakaan mielestäni minun ei olisi pitänyt herkutella sokerisella kermakuorrutteisella hedelmätäytekakulla.

Kävinkin ruokajonoon muiden kanssa, mutta jonotus kesti niin kauan, etten enää jaksanut odottaa. Pyysin väeltä anteeksi levolle siirtymistän. Kaikki hymyilivät ymmärtäväisesti. Kuppilan omistajat kylläkin jupisivat, että voisin hillitä talkoointoani nyt uupuneena, sillä minusta ei ole niin paljon apua kuin pitäisi. Jos en olisi lupautunut puuhanaiseksi, tilalleni olisi kutsuttu joku muu, joku virkeämpi ja ahkerampi. En jaksanut edes pahastua. Väsytti niin kovasti, että kävin tuvan peränurkkaan nukkumaan.

Ei tullut kaavaa

Friday, December 1st, 2006

En sitten ehtinyt saada tämän vuoden marraskuussa kirjoitetuksi 50000 sanaa. Pääsin NaNoWriMossa jonnekin 20000 sanan kieppeille. Silmävaiva vähensi käytettävissäni ollutta katsomista vaativan tekemisen aikaa. Katseluaika kului kiireellisempien töitten parissa. Ehkä kirjoitan joskus valmiiksi nyt aikomani tekstin “Uh! Kaava: Marraskuu!” Siitä näyttää olevan tulossa humoristinen kuvitelma, ja tuleekin, jos se joskus valmistuu.

Uh! Kaava: Marraskuu!

Tuesday, November 7th, 2006

Olen taas langennut marraskuiseen viettelykseen eli kirjoittamaan kohti viittäkymmentätuhatta sanaa. Osallistun NaNoWrimoon kolmatta kertaa, joten eiköhän tämä ole jonkinlainen toimintakaavan oire jo. Kahtena aikaisempana vuonna saavutin 50 000 sanan tavoitteen ja siihen tähtään tänäkin vuonna. Kirjallisen fiktioni työnimi on “Uh! Kaava: Marraskuu!”, tuttavallisesti “Uhkaava marraskuu”.

Puukissat

Saturday, July 15th, 2006

Lueskelen nykyisin kuusijalkaisista, jotensakin empaattisista ja telepaattisista puukissoista. Niistä kerrotaan tulevaisuuden avaruuden, taistelujen ja poliittisten kähmintöjen lisäksi niissä varsin kiehtovissa kuvitteellisissa sepitteissä, jotka kertovat Honor Harringtonista ja hänen maailmastaan. Niistä kirjoittaa enimmäkseen David Weber, mutta jonkin verran myös jotkut muut.

Niitä ja paljon muuta äskettäin kuolleen monipuolisen Baenin julkaisemaa kirjallisuutta voi imuroida vapaasta nettikirjastosta (Baen Free Library) tietokoneelleen tai ostaa nettikaupasta paperisina (Baen’s Bookstore) omaan kirjahyllyynsä.

Minä, joka en oikein jaksa lukea kirjoittain tekstiä tietokoneelta, saan lahjaksi paperille painettuja Harrington-kirjoja niitä itsekin lukevalta Antti-Juhanilta.

Olen siis tutustunut puukissoihin Baenin talliin kuuluvien kirjojen sivuilta, joilla yleensä kuitenkin seikkailevat pääosissa ihmiset. Puukissat ovat sivuhenkilöinäkin kiintoisia olentoja. Ne on kuvattu sellaisiksi henkilöiksi, joista minulle on muodostunut jotensakin tyydyttävä, mielihyväistä tyydytystä tuottava kuvitelma. Haluaisin oman puukissasuhteen.

Haluan suotta. Jos puukissoja olisi tässä meidän todellisessa maailmassamme, en silti ehkä saisi sellaista kotiini. Puukissat eivät nimittäin ole kotieläimiä, vaan omalla tavallaan älyllinen ja ihmistenkin kanssa kommunikoimaan pystyvä olentolaji. Sitä paitsi puukissaa ei voi valita ystäväkseen. Harvakseltaan joku puukissa valitsee, kenet haluaa ystäväkseen ja muuttaa sitten hänen luokseen.

Honor Harringtonin puukissa on Honorin antamalta nimeltään Nimitz. Äskettäin lukemassani kirjassa Nimitz menetti aseellisen väkivallan murjomana kykynsä tulla puolisonsa Samathan (ja muiden puukissojen) kuulemaksi. Niinpä lady Harringon, siis Honor, järjesti hänelle viittomakielen ja opetutti sen puukissapariskunnalle ja monille muillekin. Samalla hän sai tietää Nimitzin muilta puukissoilta saaman nimen.

En usko, että mieleni on riittävän kirkas ja maukas, jotta puukissa linkkiytyisi mieleni suloisuuden vuoksi lopuksi elämäämme seuraani. Sitä paitsi minulla ei taida olla riittävän haastavaa asemaa maailmankaikkeudessa, jotta puukissa vaivautuisi vuokseni. Joutuisin vain sivusta seuraamaan, miten jotkut muut nauttisivat puukissojensa seurasta. Hyvä siis, että puukissoja ei ole olemassa. En joudu suuremmin kadehtimaan.

Joka tapauksessa kertomukset puukissojen ja heidän ihmistensä ystävyydestä ovat eräitä mieltäni parhaiten lämmittäviä kuvitelmia.

Äitienpäiväkirjat

Sunday, May 14th, 2006

Aamulla soi kännykkä ja sain äitienpäiväonnittelut. Kun sitten olin keitellyt itselleni kahvia ja tehnyt aamupalaa, avasin postitse saamani äitienpäivälahjapaketit. Ihan niin kuin ounastelin, sain lisää englanninkielisiä David Weberin kirjoittamia tieteisjännäreitä tulevaisuudessa avaruudessa elävän Honor Harringtonin seikkailuista.

En ole vielä päässyt ihan kaikin puolin perille, miksi luen näitä hyvinkin sotaisia kirjoja. Epäilen, että työskentelen seikkailuja lukiessani samalla joidenkin omien aggressioitteni ja väkivaltaisten muistojeni sekä monenlaiseen menestykseen liittyvien toteutumattomien toiveitteni parissa, mutta vain osoittain.

Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut tieteisjännäreistä, joiden maailma on jollakin lailla ikään kuin tieteellisesti tutkittua ja kehitelty, rakenteellöisesti selkeä ja johdonmukainen, vaikkakin kuvitteellinen. Siinä mielessä nämä Honor-kirjat ovat hyviä. Väkivaltaa näissä kirjoissa kuitenkin on, joten jos ei sellaista tahdo kohdata kirjoja lukiessaan, kannattaa jättää nämä väliin.

Minä saan näitä Honor Harrington -kirjoja lahjaksi pojaltani, joka lienee lukenut näitä huomattavasti enemmän kuin minä. Onneksi minulla on kolme etunimeä ja sitten on vielä joulu, ystävänpäivä ja äitienpäivä, eli kuusi mahdollisuutta vuodessa saada hyvää englanninkielistä lukemista lahjaksi. Mainiota! Siispä kiitos tähänastisista ja odotettavissa olevista kirjoista Antti-Juhanille.

Niin, Honor Harrington on hurja nainen, joka on ammatiltaan upseeri, ansioittensa vuoksi aateloitu ja yhden uskonnollis-patriarkaattisen planeetaan ainoa naispuolinen osavaltion johtaja,

Honor Harrington on myös rikas liikenainen. Hän loi omaisuuden muun muassa ottamalla provisiopalkkiolla normaalin upseerin palkan lisäksi palkittuna kiinni suuren mittaluokan salakuljettajia yhdessä elämänsä vaiheessa. Jouduttuaan yhden voittamansa kaksintaistelun vuoksi maanpakoon kuningattaren avaruuslaivastosta johtamaansa syrjäisen planeetan “osavaltioon”, hän sijoitti omaisuutensa paikalliseen uudenlaiasen taajama- ja viljelykupumateriaalifirmaan. Erilaisten hankalien välivaiheiden jälkeen yritys tuotti tolkuttomasti voittoa.

Sen jälkeen Honor Harringtonilla on sitten ollut seikkailuja, joissa maanpako on tavallaan jo peruttu, mutta sellaisen tehtävän vuoksi, joka oli lähes mahdoton. Honor Harrington johti joukkojaan jälleen muita avaruusaluksia tuhoavia avaruusroistoja vastaan käydyissä taisteluissa, jotka päättyivät tuhon uhan alta lopulta olosuhteisiin nähden hyvin.

Ilmeisesti Honor Harington on omistaan eristetty vanki siinä kirjassa, joka on tapahtumien järjestyksessä luettava ensin. Tähän viittaa takakannen teksti ja kirjan nimikin on “In Enemy Hands”. Hiukan minua hirvittää, mitä jonkinmoisessa vankien siirtokunnassa voi tapahtua.

Kirjat liikkeellä

Thursday, May 11th, 2006

Postiluukustani on tullut nimipäiväksi englanninkielinen kirja, jota olen vähän aloittanut ja äitienpäiväksi jotain kirjoilta näyttävää, mutta vielä paketissaan. Kyllä minä näille tilaa hyllyltäni löydän. Nimipäiväkirjassa on novelleja Honor Harringtonista, joka seikkailee tulevaisuudessa ja avaruudessa.

Parin lainakirjan palautus on venynyt. Olen pahoillani niitä odotelleiden varaajien puolesta, mutta sain kirjat sentään jo eteenpäin. Palautin yhden analyyttisen filosofian kirjan Tampereen yliopiston kirjastoon ja lähetin toisen tavallaan myös analyyttisen filosofian kirjan postitse Helsingin yliopiston opiskelijakirjastoon.

Omia käsikirjoituksiani en ole saanut vielä liikkeelle, sillä niissä riittää työstettävää. Varmaan (ja toivottavasti) minä ne joskus saan valmiiksi, sillä olen sentään kirjoittanut ja julkaissut aiemminkin vuosien mittaan. Haenkin kirjoittamiseeni kannustusta onnistumisista koko elämän mitalta.

Kansakoulussa sain palkinnoiksi poikien seikkailukirjoja, kun pärjäsin raittiuskilpakirjoituksissa. Keskikoulussa sain kirjoittamisesta ainakin yhden stipendin. Ensimmäisestä novellistani sain lukiolaisena jossain paikallislehden järjestämässä kilpailussa kunniamaininnan. Joitain harrastajateatterille kirjoittamiani tai dramatisoimiani tekstejä on nuoren aikuisuuteni aikaan esitetty Jyväskylässä Ylioppilasteatterissa ja Huoneteatterissa.

Filosofisia, kasvatustieteellisiä ja erityispedagogisia artikkeleitani ja tutkimusraporttejani on tietenkin myös julkaistu, sillä kirjoittaminen on osa tutkijan työtä. Kaksi nyt eri vaiheissaan tekeillä olevista kirjoista kuuluu filosofian alaan.

Nykyisissä muissa tehtävissäni kirjoitan tiedottaakseni. Samalla olen lopultakin oppimassa tolkuttoman pitkien virkkeitteni ja niissä kiemurtelevien ajatusteni työstämistä lyhyeen ja selkeään muotoon. Mikä parasta, minä opin hiljalleen kirjoittamaan paremmin, ehkä jopa hyvin.

Kivikkoista

Tuesday, April 4th, 2006

Olen puuhannut joidenkin teknisten vikojen ja musteen puutteen vuoksi melkoisen mutkikkaita järjestelyjä saadakseni tekstiä tulostettua. Koneet eivät sovi yhteen, ohjelmat eivät sovi yhteen, muste on ihan lopussa estämässä yksinkertaisimpia ratkaisuja tekstinkäsittelystä tulostukseen. Muistioita, tiedotteita, esitteitä ynnä muita syntyy nopeasti, mutta miten niistä saa yhden kappaleen tulostettua? Hyvin, jos tekstin voi kirjoittaa sillä koneella, mistä on reitti musteelliseen tulostimeen. Huonosti, jos teksti syntyy uusilla vapailla ohjelmilla ja tulostimeen yhteydessä oleva tietokone ymmärtää vain kaupallisia vanhoja ohjelmia. Kyllä se suostuu sitten tulostamaan, kun tekstiä ei juuri ole muotoiltu, vaikka ohjelma ei ihan kohdalle osu. Kivikkoiseksi minä tätä sanoisin: muste on loppu sekä kotona että töissä. Muutamassa muussakin paikassa tuli vaikeuksia. Nyt on yö, enkä vielä ole saanut valmista kaikista eilisen töistä. Kohta kyllä, toivon niin.