Archive for the ‘Minä’ Category

Omakuva sanakuvana

Thursday, April 26th, 2018

Synnyin Pertunmaan korpimökissä suomalaisten olympialaisten ja suomalaisen miss Universumin vuonna. Minulla on sisko ja neljä veljeä. Isäni eli melkein kuusikymppiseksi vuoteen 1977 ja äitini vuoteen 1996 suunnilleen 82-vuotiaaksi.

Kolmevuotiaana muutin, tai siis perheemme muutti, korpikylästä viitostien varteen ja siitä kymmenen vuoden kuluttua kirkonkylään kävelymatkan päähän pikkusiskoni ja kolmen pikkuveljeni koulusta. Minä kuljin yhä linja-autolla kouluun, joskin matka lyheni. Lukioaikaan muutin isäni isosiskon elikkä vanhimman tätini kämppikseksi hänen yksiöönsä kävelymatkan päähän koulusta.

Kansakoululainen olin Lusissa, oppikoululainen ja ylioppilas Heinolassa, rakennuspiirtäjä Helsingissä. En vastaanottanut opiskelupaikkaa arkkitehtiopintoihin, sillä pääsin myös yliopistoon Jyväskylään, jonka opiskelupaikan otin koko kesän mittaisen tiukan harkinnan jälkeen. Tekninen ala hävisi niukasti ottelun humanistista koulutusta vastaan.

Maisteriksi ja äidiksi, rouvaksi ja eksäksi. kasvatuksen tutkijaksi ja koulutuksen sekatyöläiseksi tulin Jyväskylässsän – ja nyt 2018 tulin anopiksi Vietnamissa ja Jyväskylässä. Yliopiston jatko-opiskelija olen toiveikkasti yhä Tampeereella, mutta hidasta tää on. Asun mukavasti ja nuorrun kohti todellista vanhuuttani eläkeläisenä Helsingissä, työskenneltyäni täälläkin joitain vuosia.

Miltä elämäni on maistunut ja kuinka haaveeni ovat toistaiseksi toteutuneet? Voisinpa vastata, mutta ehkä vain kerron haluamisistani ja toteuneista suunnan valitsemisista.

Mäkihyppääjän urasta haaveilin joskus koululapsena ja varhaisnuorena. Hyppäsinkin ainakin kolmesta hyppyrimäestä, nimittäin Koskenmyllyllä kotihyppyristä, Lusissa kouluhyppyrissä ja Sysmässä seurahyppyristä. Yksi läpilasku hyppyristä mäkeä kohti riitti todistamaan kanssaeläjilleni, että en hallitse ponnistusta.

Näyttelijäksi tai psykologiksi halusin lukioaikaan. Harrastin kumpaakin, mutta en päässyt opiskelemaan kumpaakaan, joskin opiskelin samalla rakennuspiirtäjäksi. Minulla ei ole näyttelijän luustonkestävyyttä, eikä psykologin mielenterveyttä.

Kun aikanaan valmistuin erityispedagogiikan tutkijalinjalta totesin haluavani tutkijaksi ja pääsin projektitutkijaksi useampaankin Koulutuksen tutkimuslaitoksen projektiin, yhteen toisensa jälkeen vuosia, mutta rahoituskatkoilla pätkittyinä.

Minä halusin erityisopettajaksi, steinerkoulun opettajaksi ja papiksikin pyrkiessäni hyväksi ihmiseksi ja työllistävämmälle uralle, mutta nämä reitit sulkeutuivat elämällisistä syistä, joten palasin jälleen totemaan haluavani tutkijaksi.

Täydensin lisää levikkeitä osaamiseeni steinerpedagogiikasta, projektitutkijan täydennyskoulutuksesta ynnä muista samalla, kun tein pätkätöitä tutkijana ja pätkien välitöitä erilaisissa opetustehtävissä.

Täydensin opintojani tutkinnolla filosofiasta ja kasvatustieteestä, koska olin opiskellut niitäkin tarpeeksi tutkintoon sivuaineineen. Levitin osaamiseni juonteita rönsyillen haluamisteni ja pakkojeni mukaan siinä, missä kolleegat ja opiskelukaverit etenivät priorisoiden omilla poluillaan tohtoreiksi, kun tai jos halusivat.

Toki minäkin suoritin tohtorinkoulutuksen opintoja runsaasti työn ohella, mutta tämä polku on todellakin vielä avoinna. Minä niin toivoisin jaksavani, pystyväni, ehtiväni ja saavani edetä tämän toiveeni täyttymykseen, vaikka jo polulla oleminen on  maukasta.

Nykyisin eläkeläisen hitailla liikkeilläni harjoittelen istumaan laskeutumista ja istumasta nousemista imitoiden hyppyrinnokan ponnistustilannetta. Pitkälleni ja siitä ylös suoriudun jonkinlaisella telinevoimistelua mukailevalla taktiikalla. Jalkalihakset ovat tärkeät ja oman massan painopisteiden harkittu hallinta myös.

Kolmesta lapsuuteni hyppyrimäestä suorittamillani läpilaskuilla on ollut kannustava vaikutus elämässäni. Yritän vvälttää hitaaseen vauhtiini sopimattomia hyppyreitä, mutta sopivan kokoisista hyppyreistä yritän aina muistaa ponnistuksen ajoituksen ja tyylikkään alastulon tärkeyden.

Ehkä olenkin elämässäni enemmän pujottelija kuin mäkihyppääjä.

 

Kun alkaa tuntua

Wednesday, July 31st, 2013

Jonain päivänä äskettäin minusta alkoi tuntua siltä, että olen rakastunut. Oikeastaan kyse oli pikemminkin siitä, että olen pitkästä aikaa saanut tuntea rakkauden lämpöä ympärilläni ja itsessäni, vaikka olen ollut itsekseni yksinäni tai seuratta muiden ihmisten joukossa. Olo on ollut miellyttävän lämmin ja makoisa, kiintymykseen kiedottu. Toivottavasti tämä on kestävää kehtitystä. On niin suloista, kun mielihyvä alkaa tuntua arjen aherruksessa, yöunien seikkailuissa, ihmisten kohtaamisissa ja odotuksessa. Kun alkaa tuntua siltä, että jotain on tapahtumassa, jotain hyvää.

Kuin veden kuultoa.

Velvoitetyöllistettävä

Friday, November 25th, 2011


Kävin tänään taidenäyttelyssä ja avarruin. Kävin tänään kahvilassa ja tulin kylläiseksi. Kävin tänään kaupassa ja istahdin sen jälkeen penkille vastatakseni puheluun. Soittaja kertoi saaneensa työvoimatoimistosta tehtäväkseen kohdata minut sosiaaliohjaajan (vai mikähän se titteli on, oli hälyistä ja kuuloni on heikentynyt) ominaisuudessa, sillä minä olen velvoitetyöllistettävä. Hyvä on. Tapaamme ensi viikolla Sörnäisissä hänen toimistossaan. Saan silloin tietää enemmän.

Lumi suli, suvi tuli, vein villahousuni vintille

Saturday, June 5th, 2010

Onhan se ikävää, että blogi nukkuu kuukausia toimettomana, mutta niin tälle on käynyt. Anteeksi.

Laihtumiseni on taantunut, mutta ei ihan niin korkeisiin lukemiin kuin Helsinkiin muuttaessani mittasin. Viime vuoden loppupuoli meni taas pakkaillessa, ensimmäiset kolme kuukautta tätä vuotta asuin putkiremonttipakolaisena Eeva-Maria kodissa, siis helsinkiläisessä moniongelmaisten asunnottomien naisten asuntolassa. Aprillipäivänä lähdin sieltä, vein tavarat kotiini ja jatkoin poikani kyydissä kylään Jyväskylään pääsiäislomalle ja sitten takaisin keskeneräisen remontin keskelle kotiini.

Tämmöinen elämä on työttömälle toipilaalle raskasta. Nykyisen hyvinvointini todisteeksi laitan tähän oheen keväisen valokuvani. Suvesta ja ullakoiduista villahousuista en kuvaa laita, mutta kevään jälkeen on ennenkin tullut kesä, eikä kesällä tarvita kovin montaa vaatekertaa päällekkäin.  (Lisäksi ihan vain näin meidän kesken arvoisa satunnainen työnantajatahon lukija: jos voisit käyttää ex-rakennuspiirtäjää, erityiskasvatusfilosofista tuplamaisteria, ex-tutkijaa/-toiminnanjohtajaa/-tutkimusamanuenssia palkkatuen tuella, niin ihan olisin käytettävissä työtehtäviin.)

Itse kuvattu maaliskuussa 2010

Itse kuvattu maaliskuussa 2010

Yli 30 kg kepeempi – näkyykö se?

Sunday, November 1st, 2009

Laitan tähän nyt vain tänään itse kännykälläni ottamani kasvokuvani. Näkyykö siitä, että olen laihtunut yli kolmekymmentä kiloa tämän helsinkiläisen elämäni ensimmäisten kuuden kuukauden aikana? Toivottavasti näkyy.

Maija Tuomaala

Maija Tuomaala

Eteiseni ja minä

Sunday, September 7th, 2008

Hyvin kauan sitten ostin julisteen kotiin ja toisen äidilleni. Oma julisteeni hajosi ahkerassa käytössä, siis vaikkapa seinältä toiselle siirtämisen toistoissa. Äitini kuoltua 1996 perin julisteen häneltä. Siitä asti se on ollut nykyisen vuokra-asuntoni eteisessä. Minusta on mukavaa olla menevinäni ovesta suoraan luontoon. Oikeasti menen porrasaulaan ja siitä seitsemän kerrosta alaspäin melko vilkkaan kadun jalkakäytävälle.

Eteisen seinällä keittiön oven vieressä on yksi piirrokseni lähes kolmenkymmenen vuoden takaa. Piirros oli filosofisen kulttuurilehden kansikuva. Olin siihen aikaan mukana Genesiksen toimituspuuhissa ja jäsenenä myös lehden ylläpitäjäyhdistyksessä nimeltä Delta ry. Naisten vaikeneminen filosofiporukoissa vaivasi mieltäni niin, että piirsin kansikuvan täyteen puhumaisillaan olevia tyttöjä ja nuoria naisia. Suuri osa opiskelijatovereistani “tytöistä” osasi vaieta yhtä hyvin kuin minä.

Koetin heti sairaalasta tultuani ilmeillä kuin piirrokseni nuoret naiset. Yritin samalla uudenlaista peilin kautta kuvaamista, siis minulle uutta. Katsoin eteisen peilin kautta kuvaa, joka muodostui kännykkäni ruudulle kännykkäkameran ollessa kädessäni ja suunnattuna kasvoihini. Yritin saada oman naamani viereen seinältä piirroksesta naisia, mutta siihen taitoni ei riittänyt. Kuten kuvasta näkyy, olen tosiaan hiukan vanhempi kuin piirrokseni puhumaisillaan olevat tytöt.

Nyt on kulunut vähän yli viikko sairaalasta paluustani. Paraneminen näky kasvoissani jopa kävelylenkin jälkeen ja syyssato-ostoskassit kantamuksenani, kun olen melkein kotona. (Eteiseni on tässä kuvassa oikealla hissin seinän takana.) Pidän itsestäni nyt enemmän kuin kipeämahaisena. En sentään laita tähän leikkausarpien kuvia vahvistamaan todistustani parenemisesta ja itserakkaudestani. Hymyävä kuvani riittäköön.

Ylihuomenna

Monday, August 25th, 2008

Miten jokin asia voikin rassata mieltä ja pompottaa sydänalaa niin kuin nyt minulla tuo ylihuomiseksi suunniteltu sappikivien poisto. Eihän siinä pitäisi olla mitään suorituspaineita? Muidenhan siinä pitäätaitojaan ja osaamistaan osoittaa, ei minun. Silti jännitän. Minä olen yhtä ylihuomista koko ihminen.

Kuvassa oleva auto ei liity tähän juttuun mitenkään muuten kuin niin, että edes tuon kuvan katseleminen ei syrjäytä mielestäni ylihuomisen jännittämistä: ei herää tuohtumusta tuhlailusta, kateutta omistamista, ihailua kauneudesta. Nuo tunteet ovat toisin ajoin käväisseet mielessäni sen jälkeen, kun yhdeltä laboratorion ja lääkärin tekemien tutkimusten reissulta palatessani huomasin tuon kulkukapineen jonkin autokaupan varastoalueella. Nyt tiedän nuo tunteeni, mutta en tunne niitä. Tai ehkä sentään tunnen jotakin. Tuon aidan näkeminen herättää ahdistusta kuin olisin itse tuo punainen auto aitauksessa. Onneksi menin silloisella kävelyretkelläni sen verran aitauksen sisään, että näin, miltä näytän vapaana – tai siis miltä tuo Auto näyttää.

Montako yötä vielä?

Monday, August 25th, 2008

En laske öitä jouluun. Lasken öitä sappikivileikkaukseen. Sen pitäisi olla tähystysleikkaus, mutta nukutuksen se tarvitsee.

Edellisen leikkauksen jälkeen minulla oli vaikeuksia heräämisessä. Onneksi maanantaina voin puhua tästä nukutuslääkärin kanssa. Tapaan myös jonkun hoitajan ja leikkauksen toteuttavan kirurgin. Toivon heille kaikkea hyvää lähimpien vuorokausien ajan. Toki muulloinkin.

Kun nukun ensi yön ja kaksi seuraavaa, on kolmantena aamuna edessä sairaalamatka. Ja jos leikkaus sujuu tähystyksellä ja herään kohtuullisesti, pääsen neljännen aamun aloittamana päivänä jo kotiin toipumaan. Olen siis sappikivetön neljän yön kuluttua, mutta enemmän minua hirvittää se kolmannen yön jälkeinen päivä leikkauksineen. Siis kaksi yötä tavallisin aamuin, kolmas yö leikkauspäivän aamuun, neljäs yö kotiutuspäivän aamuun.

Auts. Voi, että minua jännittää. Jännittää minua, voi että, ja vähän pelottaakin!

Olin putkessa, sain leivän

Wednesday, July 30th, 2008

Olin maanantaina ja tiistaina magneettikuvauksessa. Meteli oli kova, mutta kuulosuojaimet auttoivat. Saa nähdä missä vaiheessa minun ja sappikivieni tiet eroavat. Tuota eroa suunnitellaan. Siksi olen viettänyt aikaa tuossa ahtaassa pauhaavassa putkessa. Koska minulla ei ole kuvaa itsestäni magneettikuvaannuskoneessa, laitan tähän kuvan itsestäni hississä. Ainakin kotikerrostaloni hissi kulkee omassa hissikuilussaan kuin putkessa, vieläpä klonksuen ja pauhaten hyvin äänekkäästi. Ei minua hississä pelota, eikä pelottanut kuvaantamisputkessakaan. Silti olen hiukan huolissani siitä, mitä sappikivieni hoidon tiimoilta tulee tapahtumaan.

Löysin rautatieasemalta uutuuttaan hohtavat liukuportaat, omalla vaatimattomalla tavallaan avarat ja äänettömät. Niihin tutustuin käydessäni poikaani junalla vastassa perjantaina ja uudelleen saattaessani  hänet tiistai-iltana paluujunalle. Tunnustan jotain. Pauhaavassa putkessa oli paljon turvallisempaa olla, kun tiesin, että kotona oli oma lapsikultani odottamassa valmistamansa ruuan kanssa. Nyt pärjään pitkään: keittiössä on iso hapanleipä, jonka hän valmisti minulle ja mielessä ilo hänen monipäiväisen läsnäolonsa jäljiltä. Kirjojakin hän jätti lainaksi melkoisen pinon.

Ikkunasta ja peilin kautta

Wednesday, July 23rd, 2008

Tämmöistä tämä työssä käyvän 56-vuotiaan tamperelaisen naisen elämä on. Kun en harrasta meikkaamista ja koska omistan kamerallisen kännykän, käytän peilejä itsetiedostuksen apuna. Mielessäni on usein kuva ihan erilaisesta naisesta kuin mitä peilistä näen. Elämän mittaan on ollut aikoja, jolloin peilikuvani ei ole yllättänyt minua suuntaan tai toiseen. Nyt alkaa olla taas sellainen vaihe, että katson peilikuvaani rauhallisesti. Kuva on odotusten mukainen.

Jotta tähän juttuun syntyisi edes hiukan yhteiskunnallista otetta, valitsin toiseksi kuvaksi maiseman, jota katselen nykyisin työni äärestä yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yhden laitoksen erään työhuoneen ikkunasta.  Tässä kuvassa nostokurki kurkottaa mukaan synkkään maisemaan. Salama olisi täydentänyt kuvan kivasti, mutta ei kaikkea voi saada. Jos jaksan ja muistan, laitan seuraavaan juttuun enemmän koneiden kuvia.