Omakuva sanakuvana

Synnyin Pertunmaan korpimökissä suomalaisten olympialaisten ja suomalaisen miss Universumin vuonna. Minulla on sisko ja neljä veljeä. Isäni eli melkein kuusikymppiseksi vuoteen 1977 ja äitini vuoteen 1996 suunnilleen 82-vuotiaaksi.

Kolmevuotiaana muutin, tai siis perheemme muutti, korpikylästä viitostien varteen ja siitä kymmenen vuoden kuluttua kirkonkylään kävelymatkan päähän pikkusiskoni ja kolmen pikkuveljeni koulusta. Minä kuljin yhä linja-autolla kouluun, joskin matka lyheni. Lukioaikaan muutin isäni isosiskon elikkä vanhimman tätini kämppikseksi hänen yksiöönsä kävelymatkan päähän koulusta.

Kansakoululainen olin Lusissa, oppikoululainen ja ylioppilas Heinolassa, rakennuspiirtäjä Helsingissä. En vastaanottanut opiskelupaikkaa arkkitehtiopintoihin, sillä pääsin myös yliopistoon Jyväskylään, jonka opiskelupaikan otin koko kesän mittaisen tiukan harkinnan jälkeen. Tekninen ala hävisi niukasti ottelun humanistista koulutusta vastaan.

Maisteriksi ja äidiksi, rouvaksi ja eksäksi. kasvatuksen tutkijaksi ja koulutuksen sekatyöläiseksi tulin Jyväskylässsän – ja nyt 2018 tulin anopiksi Vietnamissa ja Jyväskylässä. Yliopiston jatko-opiskelija olen toiveikkasti yhä Tampeereella, mutta hidasta tää on. Asun mukavasti ja nuorrun kohti todellista vanhuuttani eläkeläisenä Helsingissä, työskenneltyäni täälläkin joitain vuosia.

Miltä elämäni on maistunut ja kuinka haaveeni ovat toistaiseksi toteutuneet? Voisinpa vastata, mutta ehkä vain kerron haluamisistani ja toteuneista suunnan valitsemisista.

Mäkihyppääjän urasta haaveilin joskus koululapsena ja varhaisnuorena. Hyppäsinkin ainakin kolmesta hyppyrimäestä, nimittäin Koskenmyllyllä kotihyppyristä, Lusissa kouluhyppyrissä ja Sysmässä seurahyppyristä. Yksi läpilasku hyppyristä mäkeä kohti riitti todistamaan kanssaeläjilleni, että en hallitse ponnistusta.

Näyttelijäksi tai psykologiksi halusin lukioaikaan. Harrastin kumpaakin, mutta en päässyt opiskelemaan kumpaakaan, joskin opiskelin samalla rakennuspiirtäjäksi. Minulla ei ole näyttelijän luustonkestävyyttä, eikä psykologin mielenterveyttä.

Kun aikanaan valmistuin erityispedagogiikan tutkijalinjalta totesin haluavani tutkijaksi ja pääsin projektitutkijaksi useampaankin Koulutuksen tutkimuslaitoksen projektiin, yhteen toisensa jälkeen vuosia, mutta rahoituskatkoilla pätkittyinä.

Minä halusin erityisopettajaksi, steinerkoulun opettajaksi ja papiksikin pyrkiessäni hyväksi ihmiseksi ja työllistävämmälle uralle, mutta nämä reitit sulkeutuivat elämällisistä syistä, joten palasin jälleen totemaan haluavani tutkijaksi.

Täydensin lisää levikkeitä osaamiseeni steinerpedagogiikasta, projektitutkijan täydennyskoulutuksesta ynnä muista samalla, kun tein pätkätöitä tutkijana ja pätkien välitöitä erilaisissa opetustehtävissä.

Täydensin opintojani tutkinnolla filosofiasta ja kasvatustieteestä, koska olin opiskellut niitäkin tarpeeksi tutkintoon sivuaineineen. Levitin osaamiseni juonteita rönsyillen haluamisteni ja pakkojeni mukaan siinä, missä kolleegat ja opiskelukaverit etenivät priorisoiden omilla poluillaan tohtoreiksi, kun tai jos halusivat.

Toki minäkin suoritin tohtorinkoulutuksen opintoja runsaasti työn ohella, mutta tämä polku on todellakin vielä avoinna. Minä niin toivoisin jaksavani, pystyväni, ehtiväni ja saavani edetä tämän toiveeni täyttymykseen, vaikka jo polulla oleminen on  maukasta.

Nykyisin eläkeläisen hitailla liikkeilläni harjoittelen istumaan laskeutumista ja istumasta nousemista imitoiden hyppyrinnokan ponnistustilannetta. Pitkälleni ja siitä ylös suoriudun jonkinlaisella telinevoimistelua mukailevalla taktiikalla. Jalkalihakset ovat tärkeät ja oman massan painopisteiden harkittu hallinta myös.

Kolmesta lapsuuteni hyppyrimäestä suorittamillani läpilaskuilla on ollut kannustava vaikutus elämässäni. Yritän vvälttää hitaaseen vauhtiini sopimattomia hyppyreitä, mutta sopivan kokoisista hyppyreistä yritän aina muistaa ponnistuksen ajoituksen ja tyylikkään alastulon tärkeyden.

Ehkä olenkin elämässäni enemmän pujottelija kuin mäkihyppääjä.

 

Leave a Reply