Uni: Polkupyörällä talkoisiin nukkumaan

Olin melkoisen kyllästynyt uupumukseeni ja köyhyyteeni. Tavaratalossa käydessämme mieleeni juolahti mahtava idea: ostan itselleni polkupyörän. Muilla näytti olevan reilusti rahaa ostoksiinsa, minulla vain jokunen kolikko, eikä lähellekään pyörän hintaa. Kauppias kuitenkin otti vanhan siron fillarini vaihdossa, vaikka en minä kylllä muistanut sellaista omistavani. Mietin, että hankin rahat myöhemmin, jos osoittautuu, ettei vaihtopyörää ole.

Lähdin kaupasta tukevaa punaista naisten polkupyörää taluttaen. Pihalla hyvästelin muut ja hyppäsin pyörän selkään. Oli talvi, mutta pystyin löytämään turvalliset ajolinjat niin kaupungin pyöräteillä kuin kumpuilevassa maastossakin. Jaksoin polkea suuret ylämäet ylös ja huristelin kaatumatta jyrkätkin lumipeitteiset alamäet. Loppumatkan ajelin latujen viertä, mutta onneksi lumi oli niin kovaksi painunutta, että pyörällä ajaminen oli yhä keveää. Hiihtäjiä tuli vastaan harvakseltaan. Emme olleet toisillemme haitaksi, sillä kevyen talviliikenteen ura oli kyllin leveä pyöräilijöille, kävelijöille ja hiihtäjille. Jopa jokunen potkukelkkailija löysi oman tilansa reitillä.

Perillä laskeuduin pyörältä talkootalon pihalla. Olin illalla luvannut autella tuttua yrittäjää, joka tahtoi tarjota kyläpäivillä aamusta iltaan, aamupalasta iltapalaan juhlaväelle syötävää ja juotavaa, mutta ei työntekijöittensä työtä. Siksi meitä talkoolaisia tarvittiin. Työpöydät alakaappeineen ja astiakaapit kiersivät koko ison tupakeittiön ympäri, tietenkin etu- ja takaovea lukuunottamatta. Etuovi avautui kauppakeskuksen aukiolle, takaovi pienelle pihalle metsikön reunaan.

Olin ensimmäisenä paikalla, joten keitin aamukahvit ja katoin ne valmiiksi. Muiden talkoolaisten ja kuppilan oman väen tullessa olinkin jo melkoisen väsynyt. Yritin päivän mittaan välillä tiskata astioita tai kuivata toisten tiskaamia kuivauskaapista, mutta väsymys voitti. Jossain vaiheessa kävin metrin korkuisen täytekakun alareunasta lohkaisemassa itselleni palasen, jonka söin nopeasti. Muu talkooväki ja asiakkaat katsoivat touhuani ihmetellen. Kun joku jopa moitti, ihmettelin moista.

Yritin soittaa unieni miehelle, että hän tosiaan voisi tulla jo kyläjuhlaan paikalle, mutta en tavalliseen unikömpelöön tapaani osannut valita puhelinnumeroita. Tällä kertaa keksin soittaa keskukseen, josta pyysin yksinkertaisesti yhdistämään puhelun miehelleni. Onnistui. Mies lupasi tulla, mutta mietti, miten saisi muutaman sukulaisemme mukaan. Neuvoin toimimaan niin kuin itsekin olin toiminut. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen, sillä sukulaiset tulivat juuri monen sukupolven voimin jostain linja-autosta. Ehdin kertomaan asiasta miehelleni, ennen kuin puhelu päättyi.

Joku tuttavistani halusi tietää, keitä saapuneet lapset ovat. Yritin selittää erilaisten uusperheiden sukulaisuussuhteita, mutta ei se ollutkaan helppoa. Sanoin lopulta, että kaikki ovat poikani serkkuja joko minun tai entisen mieheni, siis pojan isän suvun puolelta. Jotkut lapsista puhuivat suomea, toiset ruotsia, mutta ymmärsin kaikkia yhtä helposti. Järjestin heille istumapaikkoja, neuvoin pikkulan ja pyysin tarjoilusta huolehtivia antamaan pienimmillekin annokset kakkua.

Minua katsottiin nuhtelevasti, sillä kakkuaika olisi vasta myöhemmin. Joku huomautti, että minulle ja muutamalle muulle sokerittomalle olisi silloin kyllä myös jotain kahvipullaa. Silloin ymmärsin, miksi kakunsyöntiäni oli paheksuttu. Omastakaan mielestäni minun ei olisi pitänyt herkutella sokerisella kermakuorrutteisella hedelmätäytekakulla.

Kävinkin ruokajonoon muiden kanssa, mutta jonotus kesti niin kauan, etten enää jaksanut odottaa. Pyysin väeltä anteeksi levolle siirtymistän. Kaikki hymyilivät ymmärtäväisesti. Kuppilan omistajat kylläkin jupisivat, että voisin hillitä talkoointoani nyt uupuneena, sillä minusta ei ole niin paljon apua kuin pitäisi. Jos en olisi lupautunut puuhanaiseksi, tilalleni olisi kutsuttu joku muu, joku virkeämpi ja ahkerampi. En jaksanut edes pahastua. Väsytti niin kovasti, että kävin tuvan peränurkkaan nukkumaan.

Leave a Reply