Uni: Avomaahiihtoa

Katselin, miten muut lähtivät Tampereen rautatieaseman aukiolta kilpailemaan hiihtoladuille. Mieleeni juolahti, että voisin itsekin hiihtää joukon hännillä. Olihan yö, eikä hidasta tahtiani kukaan varmaan huomaisi. Edellisestä hiihdostani oli jo viitisentoista vuotta. Hiihdin silloin jossain Jyväskylän reunamilla.

Hiihtolähettäjää lähestyessä tarkistin varusteitani. Asuni ei ollut kilpamuotia lähelläkään, eipä silti mitään muutakaan muotia. Sukset ja sauvat olin näköjään ottanut mukaani viereisen korttelin kodistani, joten eipä muuta kuin esittämään hiihtohaluni kisan järjestäjille.

Lähettäjä ihmetteli aiettani, mutta antoi minullekin silti numerolapun. Sillä tavoin hän takasi, että paluutani odotettaisiin, eikä olisi vaaraa unohtaa minua yön synkkiin syviin kaupunkikeskustan metsiin.

Pääsin liikkeelle viisikymmentäkakkosen eli viimeisen kilpailijan jälkeen. En huomannut katsoa omaa numeroani ennen kuin lappu kiinnitettiin vaatteisiini. Yritin nähdä numeroni, mutta pullea muotoni esti näkemisen. Edellisen lähtijän numerosta päättelin, että ehkä lapussani oli numero 53.

Matkani alkoi vuorenrinnettä ylöspäin lähes täydessä pimeydessä. Huomasin sentään edellä hiihtäjien suksien jäljissä kiiltelevät vesilätäköt. Nousu oli rankkaa, vaikka suksissani oli hyvä lumettoman avomaan voitelu. Tietenkin voitelu oli kunnossa. Näitä sulanmaan hiihtokilpailuja oli nykyään tuon tuostakin ja voiteet sen mukaan.

Huipulla olikin avomaahiihdon sisätilaosuus.

Hieman silti ihmettelin, kun latu kulki yhteismajoituksen ikkunalaudalla kerrostalon ylimmän kerroksen sisäpuolella. Sitten hoksasin, että sisällä hiihdettiin, koska Helsingissä hiihtomaastoa oli ulkosalla tosi vähän. Jotain hyvää tähän sisähiihtoonkin liittyi: näin makuusalissa hiihdellessä ympärillä ja alla oli ainakin valoisampi latuosuus, sähkövalot suoraan yläpuolella.

Sisämaasto oli minulle tuttu. Asuin täällä muistaakseni joskus 70-luvun alkupuolella yhden kesän. Eipä tullut silloin mieleeni, että joskus vielä sujuttelisin näitä Diagonissalaitoksen asuntolan ikkunanpieliä pitkin suksilla.

Latuvalvoja hoputteli minua jatkamaan reippaasti, mutta varomaan kukkaruukkuja ja hänen pitsalautastaan. Hyvin minä ne ohitin ja pääsin taas ulos metsämaalle.

Latu kulki jonkin aikaa Lahden hiihtokeskuksen maastossa männyn taimien seassa, minkä huomasin vain siitä, että havunneulaset kiilsivät pimeydessä kuutamon osuessa sateen kosteuttamiin havunneulasiin. Joskus kahdeksankymmentäluvun taitteessa taisin hiihdellä täällä edellisen kerran, mutta silloin ladut olivat aina lumelle tampatut ja hiihdetyt.

Kadun ylittäminen oli hankalaa, sillä voitelussa ei ollut huomioitu kosteaa asvalttipintaa. Nostelin suksia nolona, mutta onneksi Jyväskylän kirkkopuistossa oli sentään nurmikkoa. En olisi etukäteen uskonut, että kostea nurmikko on niin mainiota hiihtomaastoa. Jos olisin tämän tiennyt, en olisi tyytynyt 1970-luvun alkupuolelta alkaneen parikymmenvuotisen jyväskyläläisaikani kuluesssa pelkkiin talvihiihtoihin poikani kanssa, vaan olisimme hiihdelleet puistoisen kaupungin nurmilla myös kesäisin.

Lenkki oli nyt 55-vuotiaana väsyjänä ponnistellen yllättävän raskas, mutta arvelin tässä vaiheessa olevan jo aika lopulla matkaa.

Kun hiihtoni saavutti vanerista rakennetut tyhjät varastohallit ja niiden vetisen kiiltävät betonilattiat, aloin pelätä eksyneeni. Taas kuitenkin kiilsivät silmiini kosteat ladut, jotka olivat paikoitellen aika syvätkin edellä hiihtäneiden kilpailijoiden jäljiltä. Olikohan betoni ollut heidän hiihtäessään vielä tuoretta? Nyt se tuntui kuitenkin kovettuneelta.

Halleja oli monta peräkkäin. Valaistusta oli vähän, mutta jotenkin aina havaitsin siellä täällä edessäpäin ladunpätkiä. Vaikea niitä latuja olisi ollut päivänvalossakaan nähdä, sillä ne oli merkitty vain kartalle ja pienin latumerkein maastoon. Lunta ei enää ilmastonmuutoksen tässä vaiheessa ollut laduiksi asti täällä Keski-Euroopassa.

Aprikoin, mihin oikein päädyn näiden hallien kautta. Lopulta huomasin, että hallit ovat monissa television saksalaisissa murhamysteereissä nähtyjä salaperäisiä remontti- ja rakentamiskulisseja. En kuitenkaan muovisuojien lomitse pujotellessani päätynyt rikosten äärelle, sillä olin nyt niin kuin 1990-luvun alkupuolellakin Stuttgartissa käydessäni pikemminkin uskonnollisessa vireessä. Latua ei voinut kuitenkaan laittaa kirkkoon ja seurakuntatiloihin, joten nämä hallit olivat luonteva ratkaisu.

Päädyin halleista yllätyksekseni Ruusumäen mökin pihaan. Kiiruhdin minua sinnikkäästi Heinolan Kirkonkylässä nuoruuden kotini edustalla odottaneen hiihtolähettäjän luo. Luovutin hänelle numerolappuni (53, tosiaan) ja laitoin sukset ja sauvat pystyyn seinustalle.

Olin viipynyt lenkillä vuosia, mutta aamu ei silti koittanut vielä.

Väkeä oli kerääntynyt paluutani odottamaan, mutta useimmat olivat jo menneet nukkumaan. Kahden kammarin ja keittiön mökissä oli nyt tosi paljon huoneita. Yritimme unimiehen kanssa löytää huoneemme, mutta sali, tupa ja kammari toisensa jälkeen oli muita nukkujia täynnä. Viimein ihan perimmäisessä kammarissa oli meidän vuoteemme.

Hetken tuo peräkammari oli vain meidän, mutta sitten sinne tulivat kaikki muutkin kyselemään kuulumisia hiihtoretkestäni ja utelemaan tulevaisuudensuunnitelmiamme. Väistyimme ja jätimme väen juttelemaan keskenään.

Päädyimme avaruusaluksen yläkäytävälle. Hyttimme oli käytävän vasemmalla puolella tästä katsottuna ja keittiö oikealla puolella, samoin kylppäri. Koko muu alus oli untenmailla ja tavattoman hiljainen. Minuakin nukutti vielä.

(Valveisia kuulumisia: Kun heräsin yksinäiseen aamuuni, olin nukkunut illasta aamuun yhteen menoon 12 tuntia. Aamiaisella minua kyllä väsytti, mutta kahvi ja Ihme-kirjan lukeminen sentään piristi. Toivon jaksavani hereilläkin 12 tuntia, ennen kuin häivyn taas untenmaille.)

Leave a Reply