Uni: Punainen avoauto

Olin vierailulla lapsuuden maisemissa. Siellä oli paljon muitakin, ystäviä, sukulaisia ja heidän tuomiaan vieraita. Kyllästyin odottamaan kahvitarjoilua, jonka viipyminen johtui laitevioista ja tarjolla olevan veden sopimattomuudesta kahvin ja teen valmistamiseen. Kun auttamisyrityksiäni moitittiin, lähdin suutuspäissäni ulos.

Talon edustalla oli tuttu punainen avoauto, joten otin sen ja lähdin ajelulle. Vasta portaita alaspäin ajellessani muistin, että ohjasin autoa viimeksi joskus 1990-luvun alkupuolella.

Huusin jalkakäytäväväelle kysymyksen jarrun paikasta ja sain neuvon painaa jalalla polkimen vieressä olevaa nuppia. Nuppi tuntuikin poljinta korkeammalta, joten jarrutus onnistui ajoissa. Suuremmin tekniikkaa sen jälkeen miettimättä ohjasin autoa, jarruttelin ja kaasuttelin mieleni mukaan.

Kun palasin takaisin valtakunnan laajuiselta ajelultani, omaiset ja ystävät ihmettelivät, miksi olin ylipäätään lähtenyt ajelulle. Toki he arvostivat paluutani, mutta heidän mielestään minun ei olisi pitänyt ollenkaan lähteä heidän luotaan. Kahvia ei ollut jemmattu minua varten, mutta kahvitta jäämisestä sain syyttää itseäni, he sanoivat.

Väistin moitteita menemällä tontin laitaan muka vadelmia poimimaan. Ei niitä siellä tietenkään enää näin myöhään enää ollut, mutta tutkiskelin pensaita muuten vaan.

Aidan vieressä pusikossa piileskeli joku kulkuri. Huomasin hänet, kun menin hätyyttämään raitahäntäistä haisunäätää pois vinttikaivon vieressä leikkivien lasten luota. Pelkäsin otuksen tekevän jotain pahaa lapsille, samoin kulkurin. Kummankin lähdettyä omille teilleen, huomasin jalkojeni juuressa liikettä. Ruskea maaorava kurkisti pesästään ja pari poikasta myös.

Menin kertomaan oravista muille, mutta he olivat jo katselemassa mökin katon juuresta pihan suuntaan kurkistavaa toista oravapesuetta. Jossain pihamaalla oli myös rottia pesueineen. Arvelin, että rottien ja oravien pesueet olisi hyvä pitää erillään, mutta toiset eivät tunnistaneet niitä eroon. Koetin varoittaa, etteivät rotat ole oravia ja että rotanpoikaset voivat purra ihmisisä vaarallisesti. Kukaan ei kuunnellut minua.

Väkeä oli paljon ja erilaisia pieniä karvaisia koti- ja petoeläimiä poikueineen löytyi pihamaalta ja talosta aina vain lisää. Jotenkin se tuntui minusta inhottavalta. Mökki ja saari olivat aika ahtaita muutenkin, saati tämmöisessä ihmisten ja eläinten paljoudessa. Pakenin hässäkkää läheiselle luodolle.

Luodolta veden yli muiden touhuja katsellessani huomasin, että osa porukastamme oli mannermäellä törröttävän talon pihalla pakkautumassa autoon. Kuskia ei näkynyt vielä autossa, eikä lähistölläkään. Koska kyseessä oli seurueemme ainoa auto, arvelin seuraavan kuljetuksen viipyvän.

Juoksin autolle ja asetuin kuljettajan paikalle. Matkustajat hiukan narisivat tästä ja kuljettajakin tuli talon nurkalle huutamaan minua pois ratista. Kerroin heille, että heidän ei nyt tarvitse olla huolissaan. Olen ollut äskettäin ratissa ja kaikki sujui silloinkin hyvin.

Pihasta laskeutuvaa polkua oli kylläkin vaikea mahtua ajamaan kolhimatta auton kylkiä puihin ja aitaan, mutta sujui se sentään. Kaatopaikantielle tultaessa oli hankalampaa. Lähipellolta eteeni koukkasi metallinkiiltoista puimakonetta vetävä metallinkiiltoinen traktori. Niitä väistäessäni kolhaisin vihreää pientä pakettiautoa, jonka kylkeen tuli autoni osumasta punainen jälki.

Jatkoin matkaani maantien kautta valtatielle. Ajoin nyt punaisella avoautollani yksin tasaista leveää tietä eteenpäin. Ensin ajo tuntui hurmaavalta, mutta sitten hoksasin tuhlaavani energiaa. Lopetin mokoman rehvastelun heräämällä.

Leave a Reply