Jotain sienimäistä

Minä en ole olemukseltani mikään sienten poimija. Joskus kuitenkin syön sienisalaattia. Toisinaan havaitsen sieniä niin kuin mitä tahansa muutakin ympäristössäni olevaa. Sieniä on mielyttävää katsella. Katselen mielelläni myös sienten kuvia. Siksi kuvaan sieniä, jos ne kohdalle sattuvat. Kuvaan niitä silmäin iloksi.

Minä arvelin, että keskiöstään lahonneessa kannossa olisi sieniä. Jotain sienikasvua siellä näkyi, mutta myös jotain pörriäisiä. Ehkä se sienimäisyys onkin mehiläisten tai muun surisevan siivekkään parven kennostoa, eikä sientä.

Kannon lähistöllä nurmikolla kasvai sienirykelmä. Mielen sopukoista nousi kuva, jossa pilviin tuijottava kävelijä astuu tuollaisen sienestön päälle, liukastuu ja kellahtaa takalistolleen. En muista tuollaista tapausta nähneeni. Varoin kuitenkin askeleitani nurmimatkan, etten toteuttaisi mielikuvaani.

Toisaalla, mutta ei kuitenkaan sataa metriä kauempana äskeisten sienten luota, luulin löytäneeni linnunmunia täynnä olevan pesän. Mitä vielä. Kyseessä oli pullukoiden, koristeellisten sienten rykelmä. Tällä kertaa mieleeni heräsi muisto lapsista tallomassa munanmuotoisia sieniä, jotka tussahtelivat ja pölisivät haljetessaan. Tälläisiäköhän ne sienet olivat? Muoto ainakin on samantapainen, mutta nämä tämän kävelyretken sienet ovat jotenkin tuoreemman ja kauniimman näköisiä kuin ne muistojeni “savupommit”.

Nurmelta saattaa löytyä myös jotain sinne tuotua, joka jököttää paikallaan kantojen ja sienten tavoin, mutta kivimäisemmin ja olematta kiviä. Minä löysin nurmikolta veistoksia kokonaisen näyttelyn verran. Kiehtovat möykyt herättivät jotain hämäriä muistikuvia muinaisista palvontapaikoista tai oikeastaan niiden kuvista jossain koulukirjassa. Vielä voimakkaammin veistokset tuntuivat kutsuvan väsynyttä kävelijää istuutumaan. Kunnioituksesta taideteoksia kohtaan istuuduin muualle.

Leave a Reply