eloa/matkakertomussuomenreunaltastadista.txt
2004-09-30
Matkakertomus Suomen reunalta Stadista
Edestakainen junamatka Helsinkiin selkä edellä: matkapahoinvointia. Kaksi edestakaista matkaa kännykällä maksetulla metro-bussi -kyydillä hintaan 1,7 euroa (eikä siis 2 niin kuin muuten) reitillä Kaisaniemi-Vartiokylä: kerro kuskille, että kännykällä voi maksaa matkansa. Vaeltelua Yliopiston päärakennuksessa ja sen tienoilla: nähtävyyksinä ainakin juhlasali, käytäviä, kuppiloita, kirjallisia hyllyjä, käytäviä ovineen, taas kuppila ja tällä kertaa filosofiaa pursuava näyttelytila .
Ihmisiä englanniksi ja suomeksi: esitelmät keskusteluineen olivat englanniksi, muuten puheensorina oli paljolti ihan suunnilleen samaa suomea (eri kielisten keskustelun juonteiden värittämänä) kuin täällä meilläkin. Kotona Tampereella: vaikka kuinka Tamperetta rakastaa, niin ei sitä ihminen osaa kylliksi arvostaa tätä kotikaupunkiaan, ennen kuin käy vähintään Helsingissä kääntymässä ja tulee takaisin, siis Tampereelle, nääs.
Silloin tällöin kokoan kaiken sisuni sekä vähäiset rahani ja matkustan junalla reunalle, melkein mereen. Kävin siellä nytkin, Helsingissä, vähän filosofiaa tarkkailemassa, työhön kelpaavaa asennettani näyttämässä, sukulaisten E ja J kanssa juttelemassa ja sikäläisen yliopiston kirjastossa seikkailemassa.
Tällä reissulla matkustin molempiin suuntiin selkä edellä ja sain matkapahoinvointia melkein perillä siellä ja täällä. Myös levottomista jaloista oli vaivaa kumpaankin suuntaan. Jossain reissun vaiheissa lähettyvilläni istui muitakin henkilöitä, joiden myös näytti olevan vaikea istua rauhassa ja olla liikuttelematta jalkojaan koko ajan. Levottomat jalat ovat perinnöllinen vaiva, jota arvelen ehkä vähän potevani minäkin. Niin harvoin minä kuitenkin olen viime aikoina matkustanut, että en muistanut etukäteen, miten kroppani pitkässä kyydissä reagoi. Otanpa, jos muistan, opikseni ja junailen vastaisuudessa niin kuin bussittelenkin eli siihen suuntaan, mihin nenä näyttää.
Helsingin sukulaiset asuvat Vartiokylässä aiemman sukupolven jäljiltä. Kaupunginosa tuntuu melkein miltä tahansa kirkonkylältä, jopa rauhallisemmaltakin. Tosin sinne mennään Helsingin keskustasta ensin Metrolla Itäkeskukseen ja sitten bussilla lähimmälle pysäkille, mutta jo bussissa on kirkonkylän tunnelmaa. Tunnelma on melkein yhtä hyvä kuin tamperelaisessa joukkoliikenteessä, kun sitä näin kaukaa Helsingistä käsin muistelen. Meillä on väki sentään tamperelaista, muualla joukossa on muitakin, esimerkiksi Helsingissä helsinkiläisiä.
Olen oppinut ostamaan metrolipun kännykällä, joten säästän joka kerta 0,3 euroa suuntaansa. Tänään jouduin näyttämään bussikuskille, että kännykkäni tosiaan oli sisäistänyt lipun - tuore kuski ei tuntenut tätä liputusmenetelmää. Kuski hymyili maksun kuittaavaa tekstiviestiä tuijotettuaan häikäisevästi ja katsoi silmiini iloisesti. Vasta kauan myöhemmin mieleeni juolahti, ettei valaistus, eikä ehkä hänen kielitaitonsakaan riittänyt viestin hahmottamiseen. Olisiko tosiaan niin, että hän ilahtui sillä tavoin luulemastaan (niin kuin luulen hänen luulleen) oudon naisihmisen tunkeilusta, eikä maksetusta lipusta, jonka tiedän kännykän jemmasta näyttäneeni?
Joka tapauksessa olin selviytymisseikkailuretkellä, jollaiselle harvoin lähden. Päädyin tähän Helsingin matkaan vähän kerrassaan. Aihe kiinnosti jo pitkään ja henkilökohtaisista (oi, sydämeni sykkii kiihkeään) ynnä ammatillisista (mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, kuten muidenkin filosofien) ja työmarkkinapoliittisista lähtökohdista (juu, minä haen palkallista tai rahoitettua työtä, jota varmasti saan, vaikka menee ehkä melkoinen tovi tai jopa kuukausi poikasineen ennen kuin pesti käy pyydyksiini). Tällä kertaa panostin matkan rahoituksen suunnitteluun pitkän tähtäimen kaavan mukaisesti ja aloitin säästämisen jo viikkoja sitten, toteutin kituutusbudjettini ja löysin pankkikortin pohjalta matkarahat viime tiistaina.
Filosofit näyttäytyvät ja kuuluvat filosofien joukossa tullakseen tunnetuiksi oikeasti mahdollisina tulevina pestattuina työntekijöinä. Mieluiten mennään sinne, minne muutenkin mentäisiin ja osallistutaan siihen, mihin muutenkin osallistuttaisiin. Minä olen silleen toiminut, kun olen voinut. Niin nytkin. Menin kansallisten ja kansainvälisten filosofien mukaan muistosymposiumiin eli In memoriam Georg Henrik von Wright -konferenssiin. Sinne päästäkseni menin Helsinkiin. Samasta syystä jäin Helsingissä eilen aamulla metrosta Kaisaniemessä ja kuljin tosi pitkää kävelytunnelia pitkin Kluuviin. Kuvittelin jotenkin, että olen menossa Porthanialle, mutta se oli ihan remontissa. Menin sitten kirjastolle, jossa vahtimestari kertoi oikean paikan.
Yliopiston päärakennuksen aulassa sain joksikin aikaa seurakseni kolme opiskelijaa Tampereelta, mutta ennen tilaisuuden alkua joukkueemme jo hajaantui ympäri salia. Minun penkkirivilleni tupsahti tuttu matemaatikko entisestä yhteisestä työpaikasta, sanoi arvanneensa minun ainoana laitoksen filosofina olevan paikalla. Wau, olen yhä laitoksen filosofi. Heti tuli itsevarmempi olo, niin kuin siinä muka olisi ollut tilaa enemmälle itseeni luottamiselle. Itse asiassa laitoksen professoreista toinen osallistui pari alkutuntia tilaisuuteen yhden projektinsa tutkijan kanssa, mutta muita täkäläisiä en nähnyt. Ruokailemassa kävin kohdalle sattuneen ja Euroopan Sosiaalirahton tahdosta aikanaan Alma-hankkeeni valvojana toimineen Sosiaali- ja terveysministeriön ylitarkastajan kanssa. Hän poistui sitten kokouksiinsa, mutta oli onneksi ehtinyt sitä ennen kiitellä minua hyvin loppuun asti hoidetusta hankkeestani. Kahveilla olin muiden filosofien joukossa.
Esitelmät olivat kiinnostavia ja valottivat edesmenneen akateemikko Georg Henrik von Wrightin työsarkaa filosofina tavallaan aikajärjestyksessä, mutta myös teemoittain. Aivan viimeisimmät von Wrightin tutkimustulokset jäivät vaille tarkastelua ja kokonaisnäkemys hänen työstään jäi puuttumaan, mutta omapa on vikani: miksi en ole julkaissut niitä vielä. - Huomatkaa, kuinka ujosti hymyilen samalla kun leuhkin tälleen ja lupailen, että tulossa on, kunhan valmiiksi saadaan. Rahoituksella nopeammin ja muiden pestien ohella menee pari tuntia kauemmin, mutta kuukausien ja vuosien määrää en nyt ryhdy erittelemään.
Viimeisen esitelmän viimeisillä minuuteilla Hän tuli viereeni istumaan, niin kuin olin toivonut ja salaa mielessäni kuvitellut. Kun tilaisuus päättyi näissä asetelmissa, tuli kaikkea kuvannut valokuvaaja kuvaamaan Hänet siinä istumassa, mutta ei sentään minua. Kuvaajasta ja muista katselijoista kuitenkin päättelin, että olin hereillä, enkä toiveunissani vain kuvitellut Häntä siihen istumaan. Niin monta muuta ihmistä en kai sentään minäkään olisi unissani hinannut siihen ympärille pällistelemään, vai mitä? Keskustelimme - Hän ja minä - yhdessä hetken. Tässä vaiheessa von Wrightin suku kokoontui luoksemme, mutta valitettavasti sain tietää tämän pikku yksityiskohdan vasta, kun arvokas ja viehättävästi ikääntynyt leskirouva Elisabet von Wright nuoremman polven salskeine sukulaismiehineen jatkoi matkaa luotamme. Onnentuokioni Hänen seurassaan päättyi tähän: olihan Hänellä vielä töitä tilaisuuden arvovaltaisen osallistujajoukon kanssa, kun taas minun vaatimattomalta osaltani ohjelma päättyi esitelmien loputtua.
Kuljin sitten eilen illalla jotenkin pää pilvissä, jalat tukevasti viisi metriä maanpinnan yläpuolella ja sydän onnesta sumeana yökylään sukulaisten luo. Oletan, että kävelin, kuljin metrolla, siirryin bussipysäkille, ajoin bussin kyydissä ja kävelin jalkakäytävältä aikanaan portaille, sillä kyllähän minä perille pääsin. Tietenkin aloin vähitellen moittia itseäni kaikista niistä mokauksista, jotka olin tehnyt tekemällä tai tekemättä jättämällä noina lämpinä hetkinä tilaisuuden loppumisen vaiheilla. Lopulta moitteeni vaikenivat. Tunnistin ihmeekseni ja tunnustin itselleni, että olenpa minä onnellinen. Minä tyydyn yleensä vähäiseen onnen häivähdykseen, mutta nyt olin sentään saanut koko paljon läsnäoloa ihan lähellä.
Tänä aamuna en enää ollut varma, olinko toiminut oikein. Ajattelin nimittäin, että olisinkohan illalla voinut lähtemisen sijasta pysyä siinä läsnäolon läheisyydessä. Bussissa siis sitten näytin kuskille kännykästäni tekstiviestin siitä, että olin maksanut matkan. Olin vissiin omista syistäni niin onnentokkurassa, että hymyilin kaikille autuaan tietämättömänä heistä. Varmaan hymyilin kuskillekin, jolle jo suomeksi puhuminen tuotti vaikeuksia, saati sitten hämärästi näytöllä näkyvän tekstiviestin ymmärtäminen, ehkä. Syystä tai toisesta hän vastasi minulle säteilevästi hymyillen. Sinänsä ihan asiallinen vastaus onnenmaassa leijuvajalle.
No, minä jäin tänäänkin metrosta Kaisaniemessä, kävelin tunnelia pitkin Kluuviin ja sieltä yliopiston kirjastolle ja tein nämä: laiton tavarani säilytyslokeroon, kävin Suomen filosofisen yhdistyksen näyttelyssä, kuittasin vieraskirjan, etsin lopultakin kautta aikojen etsimykseni kohteena olleen kirjaston kuppilan (joka muuten onkin kiertokäynnin arvoinen soma sokkelikko), kiipesin hissillä kuudenteen, katsastelin filosofian hyllyt ja etsin myös kirjaston internettietokannasta eilisten esitelmöitsijöiden tuotantoa, löysin täältäkin joitain merkintöjä von Wrightin nimellä perustetusta erilliskokoelmasta, laskeuduin ensimmäiseen kerrokseen, sain neuvot internet-reitille tuonne von Wrightin lahjoittamista kirjoista luetteloituun kokoelmaan (jota ei hevin pääse muuten katsomaankaan), kävin läpi 2001 kirjaa tai muuta julkaisua käsittävän luettelon, lähetin itselleni sähköpostitse tiedot tällä kertaa kiinnostavista teoksista, päätin katsoa Tampereella ajan kanssa itselleni lukulistan ja varata sitten noita kirjoja Helsingin reissuilleni erilliskirjastojen lukusaliin, laskeuduin uudelleen kirjaston kahvilaan ja sitä kautta vielä kerran SFY:n näyttelyyn, jossa on kaikenlaisten filosofian julkaisujen joukossa eniten analyyttistä filosofiaa ja ihan oma huone G. H. von Wrightin tuotannolle, tekstikatkelmille, kirjeille ja näytteille häneen vaikuttaneista muista filosofeista.
Tässä vaiheessa minulle tuli juttelemaan hieman minua vanhempi nainen, joka oli aamulla kotonaan Huvudstadbladetista löytänyt saman tekstikatkelman kuin nyt oli edessämme seinällä. Siitä sitten etenimme kiinnostavan keskustelun myötä vähitellen portaat ylös ja jatkoimme pohtimista. Keskustelimme jonkin aikaa vielä sittenkin, kun pukeuduttuani päällystakkiini ja ripustettuani kantamukseni ympärilleni olin jo lähtemäisilläni. Minusta tuntui taaskin, että minun olisi pitänyt tuntea hänet, mutta nimettäkin minä yhdistin hänet näiden kahden päivän tapahtumiin. Ihan vain ihmisten kesken me keskustelimme elämän kokoisista ja vähän isommistakin kysymyksistä.
Kun lähdin kirjastosta, oli mieleni iloinen ja keveä. Onnellinen? Kyllä vain. Kävelin rautatieasemalle, ostin lipun kotiin Tampereelle, junailin tänne selkä kulkusuuntaan ja olin tosi kipeä päästessäni kotiin. Vatsani tarvitsee silmieni tulevaisuuteen (siis eteenpäin) suuntautuvaa apua sopeutuakseen matkustamiseen. Tilkka tamperelaista vettä, vähän suolaista purtavaa ja jo oli vaiva tiessään.
Äsken linkitin tuon Kokonaisvaltainen ja kestävä 195 -tekstin avautumaan vaalisivultani. Nyt voin jatkaa näitä muita suunnilleen päivittäisiä kirjoittelujani ja vaalijutustelujani täällä Aloitusmaisemassa. Jo vain voin, jo.
21:02 - /eloa
