historia/kuolemanvakavalapsuudenmuisto.txt
2005-02-06
Kuoleman vakava lapsuuden muisto
Katselin tänään televisiosta Inhimillistä tekijää. Kolme naista kertoi kertoi toimittajalle siitä, millaista on ollut olla kuuluisan ja naisten mieleisen kirjailijaisän menestyvä tytär. Ohjelma oli kiinnostava ja herätti mielessäni ajatuksia heihin liittyen.
Ikäväkseni mielessäni heräsi myös muistoja siitä, millaista on ollut olla minun isäni tytär. Hän ei ollut kirjailija, eikä kuuluisa, mutta olisi kyllä halunnut olla. Kirjoitan liitteeseen yhden muiston ajalta, jolloin en ollut vielä koulussa. Kävin silloin isän kanssa vierailulla lähikylässä. Muisto on kuoleman vakava.
Oli lämmin kesäpäivä lapsuudessani. Koulu alkaisi syksyllä, mutta en miettinyt sitä vielä. Minä lähdin isän mopon kyytiin, koska äiti niin käski. En tiennyt minne olimme menossa, mutta ei se mitään. Olin nimittäin lapsena usein isän vahtina hänen kyläreissuillaan. Istuin matkat mopon tarakalla, kun vierailimme noissa vieraissa taloissa. Toisinaan oli hauskempaa ja silloin kävelimme veneelle. Silloin minä soudin ja isä nosti tai laski kalaverkkoja. Tämä oli kuitenkin moporeissu. Isä kääntyi isolta maantieltä sille tielle, jota pitkin pääsisimme mummolaan. Lopulta tulimme jonkin talon pihaan, eikä se ollut mummola. Talosta tuli joku täti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. En tuntenut heistä ketään.
Aikuiset käskivät minut noiden vieraiden lasten kanssa uimaan, joten teimme niin. Me menimme kolmisin tien toisella puolella olevan järven rantaan. Minulla oli uimapuku mekon alla niin kuin oli melkein aina lämpimillä kesäsäillä. Toiset lapset olivat jo valmiiksi uima-asussaan. Uimaan menimme reippaasti yhdessä, vaikka emme tunteneet ennastaan. Minä en ollut käynyt täällä aikaisemmin, eivätkä nämä lapset olleet käyneet koskaan meillä. Ei meillä ollut mitään erityistä puhuttavaa, mutta nimet minä kysyin ja kerroin oman nimeni. Sitten menimme pulikoimaan veteen. Tilanne tuntui tutulta ja turvalliselta. Olin tottunut pulikoimaan erilaisissa rantavesissä naapuruston lasten ja sisarusteni kanssa.
Yllättäen tyttö ja poika ottivat minusta kiinni ja ilmoittivat tappavansa minut. En suuremmin ihmetellyt sitä, sillä niin minua oli uhkailtu usein ennenkin. Halusin kuitenkin ennen veden alle painumista tietää, mistä nyt tällä kertaa oli kyse. Kysyinkin heiltä, miksi he tekevät niin. He kertoivat, miksi. Minä hyväksyin heidän syynsä, vaikka kuolema pelotti minua. Veden alla lakkasin pian näkemästä vettä. Sen sijaan katselin siihen astisen elämäni tapahtumia taaksepäin syntymääni saakka, mutta näin myös muuta.
Sitten olinkin sisällä talossa huopaan käärittynä ja join lämmintä mehua toisten lasten kanssa. Aikuiset kyselivät kuohuksissaan, miten olin joutunut upoksiin. En kertonut aikuisille mitään, eivätkä toisetkaan lapset selittäneet mitään. Lopulta aikuiset hyväksyivät vaikenemisemme. Kun lähdimme kotimatkalle, isä kielsi tavalliseen tapaansa minua puhumasta vierailusta kenellekään uhaten taas, että hän tappaa minut, jos puhun. Ihan turha minua oli uhkailla, sillä olin muutenkin päättänyt olla puhumatta.
21:14 - /historia
