historia/perassahiihtoaelamaapitkin.txt
2004-08-27
Perässähiihtoa elämää pitkin
Monet merkittävästi elämääni vaikuttaneet valinnat ovat aikanaan tuntuneet perustuvan harkintaan. Näin jälkeenpäin niitä katsoessani näen hiukan siitä, minkälaiset olosuhteet ja vaiheet ovat olleet myös vaikuttamassa elämäni linjautumiseen. Tai ehkä paremminkin on niin, että näen harkintani uudella tavalla, samoin tekojeni olosuhteet ja seuraukset.
Monet valintani olen tehnyt toisin kuin mitä läheiseni, kaverini ja sukulaiseni olisivat pitäneet suotavina. Jännittävää tässä onkin se, että koen itseni perässähiihtäjäksi silloinkin, kun muiden mielestä olen kulkenut aivan eri suuntaan kuin johtotähteni ovat menneet. Olen päätynyt omille teilleni, mutta harkitsen yhä itsenäisesti ja hiihdän samalla elämäni perässä.
Menin lapsena yksityiseen oppikouluun, koska luulin ystäväni vuoden kuluttua tulevan juuri sinne. Olihan hänen isosiskonsa jo siellä edellämme. Ei hän tullut: hän ei halunnut samaan kouluun isonsiskonsa kanssa. Minä taas toivoin, että siskoni ja kolme pikkuveljeäni tulisivat perässäni oppikouluun, mutta heille ei avattu sitä porttia. Eikä ennen minua isoveljelleni.
Minä menin lapsuuden ystäväni johdatuksella sekalaisiin vasemmistoporukoihin lukioaikaan ja uskoin, että vanhempanikin ajattelivat jotenkin siihen suuntaan. Sitten selvisi, että äitini ei ollut piitannut, kävikö suojeluskuntalaisten tansseissa vai työväentalon puolella, sillä hänellä oli varaa loikkia rajojen yli: hän oli ison talon tytär. Tarkemmin sukuuni perehdyttyäni huomasin, että isäni lapsuudenkoti oli ollut vieläkin isompi maalaistalo. Vanhemmissani eli vauraiden maanviljelijöiden ajatusmaailma, vaikka perintökaari oli sallinut tilojen periytymisen ehjänä yhdelle kummankin sisaruksista. Vanhempani olivat ensimmäisen polven kouluttamattomia vähävaraisia pienviljelijöitä, mutta kasvattivat meitä lapsia paljolti ison talon lapsina.
Minä meni Helsingissä ylioppilaskirjoitusten välivuonna ostamaan torilta jonkun vasemmistolaisen vappumerkin ja jätin sen sitten kevät- ja syystakkina käyttämäni takin kaulukseen. Jyväskylän yliopistossa sain paljon kavereita heti ensimmäisinä opiskelupäivinä, mutta vasta Ylioppilasteatterin syyskokouksen jälkeen tajusin miksi. Olin ostanut Helsingistä Tiedonantaja-merkin, josta minut oli tunnistettu, opastettu Punaperjantaihin ja Ylioppilasteatteriin sekä poliittisesti luotettavana henkilönä istutettu Ylioppilasteatterin ja parin muun yhdistyksen hallitukseen.
Kun menin vähemmistöläisenä naimisiin enemmistöläisen kanssa (siis sinipaita punapaidan kanssa, taistolainen saarislaisen kanssa), siirryin lopulta samaan poliittiseen leiriin mieheni kanssa. Luottamustoimissani pysyin, joten minulla oli valta avata ylioppilasteatterin harrastajaportit selkoselleen kaikkien muidenkin tulla kuin vain sinipaitojen ja joidenkin yksittäisten yltiörohkeiden kulttuuripersoonien. Viattomuuksissani en ymmärtänyt, mitä tein väärin.
Jonkin aikaa äitiyteni toisesta vuodesta lähtien toimin aktiivisesti Genesis-nimisen filosofisen kulttuurilehden toimituskunnassa ja sitä ylläpitäneessä Delta-nimisessä filosofisessa kulttuuriyhdistyksessä. Näissä kuvioissa tutustuin opiskelijapolitiikasta kiinnostuneisiin, mutta poliittisesti eri leireissä toimiviin aktivisteihin. He perustivat Maapallokerhon ja asettuivat ehdolle ylioppilaspolitiikkaan. Minusta poikkitieteellisenä filosofina ja laaja-alaisena opiskelijana tuntui itsestään selvältä lähteä mukaan poikkipoliittiseen ja laaja-alaiseen vaaliyhteistyöhön. Ei tullut mieleeni epäilyksen häivääkään. Ylioppilaskuntavaalissa vuonna 1980 olin sitten Maapallokerhon ja vaalienkin ääniharava, pääsin edustajistoon, hallitukseen, ylioppilaslehden johtokuntaan, ylioppilaskylän asukasneuvostoon ja ylioppilaskunnan opinto- ja tiedevaliokunnan puheenjohtajaksi. Vähänkös minua silloin haukuttiin yhteistyöstä porvareiden kanssa.
Poikani irtisanottiin vasemmistolaisen opiskelukaverini johtamasta tavallisesta päiväkodista siksi, että me pojan vanhemmat kasvatimme häntä liian yksilöllisesti (sanoi johtaja) ja poika vei lisäksi kaksi hoitopaikkaa (niin kuin oli asiallista lievän CP-vamman vuoksi). Pojan isä, silloinen mieheni tunsi punapaidan, joka oli töissä steinerpäiväkodissa. Tarjosimme poikaa sinne ja pian hänet sinne otettiin. Emme tahtoneet poikaa CP-luokille peruskouluun, eikä tavallisia luokkia suositeltu alkuvaiheessa, joten laitoimme hänet steinerkouluun. Kun steinerkoululuokat loppuivat yhdeksänteen sen ajan Jyväskylässä, hänelle varattiin lukiopaikka Tampereelta. Minä perehdyin poikani koulun pedagogiikkaan ja koulun perustajien maailmankatsomukseen. Avioeron osuttua pojan lukioon siirtymisvaiheeseen, päätin muuttaa Tampereelle ja perustaa tänne kodin, jossa pojan on hyvä käydä lukiotaan. Ylioppilaana poika palasi jo vuosia sitten Jyväskylään, valmistui maisteriksi ja toimii yliopistolla assistenttina. Tänä syksynä olen mukana tukemassa hänen vihreästi poliittista kampanjaansa kunnallisvaaleissa.
Jossain vaiheessa Tampereelle muuton jälkeen hakeuduin filosofien luo katsomatta kovin tarkkaan, millaiseen ympäristöön päädyin. Tampereella filosofia on matematiikan ja tilastotieteen kanssa samalla laitoksella, kun taas Jyväskylässä filosofian kanssa on yhteiskuntatieteitä ja sosiaalityön koulutusta. Kun perustin Alma-hankkeeni Tampereen yliopiston filosofian laitokselle, minulla oli mielessäni mielikuva Jyväskylän filosofiasta, tuosta sosiaalityön naapurista. Oikeasti olinkin tullut matemaattisten tieteiden laitokselle, jossa käytännöllinenkin filosofia on melkoisen teoreettista.
Nyt olen itsenäinen nainen kypsässä iässä. Olen kiinnostunut analyyttisena filosofina ja loogikkona kansainvälisestikin tunnetun filosofin filosofiasta. Hänen teonkäsitteessään on osoitettu olevan teoreettinen ongelma. Saman ongelman hahmotan myös elämässäni, nimittäin inhimillisen teon syiden ja perusteiden yhtenevyysongelman.
- maura
21:41 - /historia
