historia/seurallinenerakko.txt
2004-08-11
Seurallisen osa-aikaerakon tarina
Paljon puhutaan siitä, miten tärkeää on tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Ihmissuhteet ovatkin ihan olennaista ihmisenä olemisessa. Ahtaissa asunnoissa ihmissuhteiden on parasta sujua. Siihen voi päästä monellakin tavalla. On mukavaa, kun on seuraa, mutta kyllä oma rauhakin on sopivina annoksina tarpeen.
Pikkumökin talvisessa tungoksessa meitä oli lapsuusvuosinani kahdeksan perheenjäsentä (Moi sisko! Moi veli! Moi veli! Moi veli! Moi veli!) ja lisänä joskus kaukaisten kylien sukulaiset tai viitostien romanit. Ihmissuhteiden lisäksi siinä kyllä oli suhteellisen paljon myös noita kotiemme pikkuisia ötököitä, joista vapautuminen vaati vuosien ponnistelun. Joskus oli myös kissa ja koira, joskus vain jompi kumpi. (Eläinsuojissa saattoi lisäksi olla milloin mitäkin kotieläintä, mutta niitähän ei tuotu sisään.)
Näin tiiviin yhteiselon vuoksi käytettiin hyväksi kaikki mahdollisuudet avarampaan elämiseen. Maalaisina meidän oli talvellakin mahdollista hankkia itsellemme lisää liikkumatilaa ullakolta, pihapiiristä, ulkosaunasta, ulkokäymälästä, puuliiteristä, navetasta, ladosta ja tietysti myös niiden naapureiden luota, joilla oli lapsia. Myös hiihtoladut ja kelkkamäet toivat mukavasti tilantuntua elämään. Hiihtämällä oli mahdollista päästä melkoisen kauas muusta väestä ja elää kohtuullinen rupeama omaa itsellistä elämää yksin muun luonnon keskellä. Isoveli hiihti helposti isojen poikien luo ja minä hiihdin silloin tällöin kauemmas kuin nuoremmat sisarukseni. Heillä taas oli omat kuvionsa.
Kesä toi vielä enemmän väljyyttä. Silloin perheemme jokaisella lapsella oli joku oma nurkka, joka vallattiin ullakolta, ulkorakennuksista tai vaikka lakanasta tehdyn rakennelman turvin suojaisasta metsäkallion syrjästä. Ukkosilmat toivat kotoista lapsikatrasta taas yhteen toistemme turvaan, kun taas hyvien säiden ryhmäleikit houkuttelivat joukkoon myös naapuruston lapsia. Yökyläilyt naapureiden luona tai sukulaisperheissä (Heippa kaikille!) tehtiin yleensä erikseen. Niin jokainen sai omia kokemuksia muistakin ihmisistä ja kodeista kuin omastamme.
Jonkin verran olimme koululaisina toistemmekin seurassa, mutta kyllä meillä jokaisella oli myös omat koulukaverimme. Lukiolaisena olin koulukortteerissa tätini luona viikot ja perheen luona silloin tällöin viikonloput. Yksinäisyyttä hain kävelyretkiltä niin kuin ennenkin. Jossakin mielessä parasta aikaa olivat tätini matkat ystäviensä ja sukulaistensa luo, sillä silloin sain olla hänen yksiössään yksin.
Ylioppilaskirjoitusten ja yliopiston välivuoden vietin Helsingissä. Seuraa toivat serkku perheineen (Morjens!), vuokraemäntä perheineen sekä ammattikoulu- ja kesätyökaverit. Helsingissä opin uudenlaista yksinäisyyttä, nimittäin sitä, mihin päästään tuntemattomien ihmisten joukossa tungoksissa. Yksinäiset kävelyretket puistoihin ja meren rannalle toivat tutumpaa yksinäisyyttä.
Pariinkymmeneen Jyväskylän vuoteen mahtui elämää opiskelukavereiden kanssa ja yksinäisiä kävelyretkiä, mutta aika pian myös uudenlaista yhteisyyttä. Parisuhde on ihmissuhteena jotenkin ihan erilainen kuin mikään muu. Kun siihen syntyy lapsi (Moi, Antti-Juhani!), tulee vielä yksi ainutkertainen ihmissuhde lisää. Teimme paljon yhdessä kolmisin tai erilaisina kahden keikkoina. Yhteisyyden ja yksinäisyyden hetket vaihtelivat tilanteittain.
Tamperelainen minusta tuli vasta, kun parisuhde murtui ja osa-aikaerakoksi päädyin vielä myöhemmin. Antti-Juhani kävi lukionsa niin, että asuimme kahdestaan täällä Tampereella. Silloin kävimme entisenä ydinperheenä kolmisinkin syömässä melko usein, sillä Antti-Juhanin isällä oli tuolloin omia reissujaan heidän yhteisiin sukulaisiinsa Tampereen seudulle.
Kun Antti-Juhani muutti Jyväskylään opiskelemaan, päätin itse jäädä Tampereelle. Samalla jäivät myös koulun vanhempaintoiminnan riennot ja tuttavat. Antti-Juhanin, yliopistoporukoiden sekä sisarusteni ja heidän perheidensä (moi vaan kaikille!), sukulaisten, tuttavien ja satunnaisten muiden rupattelijoiden ansiosta en ole kehkeytynyt täyspäiväiseksi erakoksi. Heidän parissaan olen suulas ja seurallinen.
Osa-aikaerakkona saatan viettää iltaisin ja viikonloppuisin saati sitten loma-aikoina reiluja rupeamia ihan yksin, puhumatta sanaakaan kenenkään kanssa. Tällaiseen elämään olen saanut hyvää valmennusta koko elämäni ajan. Itsensä kanssa toimeen tuleminen on itse asiassa ihan mukavaa. Niinä hetkinä olen kaltaisessani seurassa: minä itse tässä nyt.
- maura
18:04 - /historia
