historia/suomisisukkaatjaminunvalintani.txt
2004-12-06
Suomi, sisukkaat ja minun valintani
Onnea Suomi: Minä olen sillä lailla isänmaallinen ollut aina, että arvostan maamme itsenäisyyttä ja sen hyväksi tehtyä työtä. Pidetään nyt huolta siitä, että Suomi säilyttää itsenäisyytensä myös Euroopan Yhteisössä ja kaikissa suhteissaan sen puitteissa ja muutenkin. Lämpimät onnitteluni Suomen itsenäisyyden johdosta meille kaikille suomensuomalaisille kielestä riippumatta sekä ruotsinsuomalaisille ja euroopansuomalaisille, ulkosuomalaisille ja suomenulkolaisille sekä ystävällinen kannustukseni kaikille muille!
Suomalaisia kohtaloita: Äitivainaa ja isävainaa putosivat aikanaan aikuiselämänsä köyhyyteen melko isojen ja vauraiden maatilojen lapsikatraasta niin, että kummallakaan ei ollut kahta vuotta enempää koulutusta. Käytännön toimeentulon kannalta he lähtivät lapsuuden kodistaan ammatitta ja perinnöttä, mutta talollisen lapsen kotikasvatus eväinään. Oman elämäni työttömyysvaiheissa minä olen isäni työttömyysjaksojen vuoksi toisen sukupolven työtön. Sisarusparvestamme minä olen kuitenkin ainoa, jota työttömyys on vaivannut pitkin matkaa. Oma vikani, sillä minähän valitsin herrojen koulutusreitin ja sieltä aloikseni filosofian ja tutkimuksen, eikä näillä aloilla riitä lahjakkaimmillekaan pitkiä pestejä kuin harvoille onnekkaille. Koulutukseni kannalta minä olen suvun ensimmäinen ylioppilas ja sukupolveni ainoa maisteri, mutta seuraavassa sukupolvessa ylioppilaita ja akateemisen koulutuksen saaneita tai sitä paraillaan hankkivia on lisää. Olen varakkaiden tilallisten lapsenlapsi, vähävaraisten ahkerien mökkiläisten lapsi, työtön tuplamaisteri ja yliopistossa työskentelevän maisterin äiti. Jatko-opintojen suhteen poikani ja minä olemme suunnilleen samassa vaiheessa eli me teemme väitöskirjaa kumpikin tahoillamme, tosin hän tekee sitä ohjelmistotekniikan assistenttina ja minä rahoituksen ja pestin metsästyksen ohella.
Äitivainaan isän maa(tila): Äitivainaa syntyi ennen Suomen itsenäisyyden aikaa. Lapsena luulin, että hän olisi siksi ollut venäläinen, mutta eipä vaan ollut. Hän oli paljasjalkainen suomensysmäläinen, kulkeepa valtion raja mistä vaan. Äitini kertoi omasta isästään ja lapsuutensa kotikylästä hurjaa teloitustarinaa, jossa äidittömäksi jääneestä pikkutytöstä meinasi tulla punaisten ja valkoisten riidanpidon vuoksi myös isätön eli täysorpo. Se olikin semmoinen tarina, josta pitää ennen kertomista todeta, että olen tarkistanut kertomuksen ainoastaan kysymällä joiltain sukulaisilta. Heillekin tapahtumien kulku on kerrottu samoin kuin äitivainaalle. Minä kerron omin sanoin näinikkää: Leskeksi jäänyt äidinisäni oli ison torpan isäntä, mutta tässä tilanteessa hän seisoi lähiseudun punaisiksi väitettyjen miesten kanssa heidän itse kaivamansa haudan reunalla ja odotti valkoisten teloituslaukausta. Äidinisä luuli viimeisen hetkensä tulleen, kunnes hänen torppansa omistanut isäntä heräsi puntaroimaan arvojaan. Isäntä vissiin katsoi mielessään ja muutenkin kukkaroonsa, vaikka perusteluna oli myös viiden lapsen hyvinvointi. Äidinisäni kuoltua olisi tullut isännän tehtäväksi huolehtia torpparivainaan viidestä orpolapsesta. Isäntäpä kysyi muilta hinnan ja osti torpparinsa pois teloitusrivistä. Teloitus suoritettiin ja pelastettu mies peitti haudan. Äidinisä kasvatti muiden tuella ja omalla tavallaan sen ajan yksinhuoltajaisänä viisi lastaan aikuisiksi, samalla kun laajensi torpasta omaksi taloksi itsenäistyneitä tiluksiaan. Hän menestyi tilallisena ihan kelvollisesti, niin että perijäksi valittu tytär sai aikanaan ison tilan. Äitini ei saanut isänsä maa(tila)sta maailmalle mukaansa kuin vahvan sisunsa ja hurjan luontonsa, joita ei ollut koulutuksella kesytetty. Hän naureskeli ryysyrantalaisuudellemme, teki ahkerasti kotitöitä ja kasvatti kuusi lasta puolisonsa kanssa, joka oli monessa mielessä hänen kohtalotoverinsa, mutta eli parikymmentä vuotta lyhyemmän elämän kuin äitini. Äitini eli vaikeissa olosuhteissa sisäisesti rikkaan 82 vuoden mittaisen elämän.
Isävainaan isän maa(tila): Meillä ei lapsuudessani juurikaan puhuttu talvi- ja jatkosodasta, sillä isä ei yleensä halunnut kertoa mitään sota-ajasta, eikä kuullakaan siitä mitään. Sen hän joskus sanoi, että tykistä hän oli pitänyt huolta taistelujen tuoksinassa ja joskus jostain sotahevosesta. Hän oli armeijassa tykkimies. Minä kuuntelin lapsena radiosta Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta sillä korvalla, että ymmärtäisin isääni paremmin, sillä hänessä riitti ymmärrettävää. Isä oli armeijan harmaissa alokasajoista lopulliseen rauhaan asti. Armeijasta hän oli sotaan mennyt ja rauhan tultua hänet kotiutettiin. Lomat ja välirauha hänellä oli niin kuin muillakin tietysti. Sodasta palattuaan isäni huomasi, että ei ollutkaan enää talollisen poika, vaan sotavammaisen talollisen veli. Sodan jälkeen isälle sentään lohkaistiin satojen hehtaarien reunasta raivaamaton ja niukka pienviljelystila samoin kuin toiselle hänen elossa ja vammoitta sota-ajasta selvinneelle veljelleen, jolle heidän äitinsä eli mummini syytinkikin tuli. Kolmas veli eli laitoshoidossa ja neljännestä tuli sodassa sankarivainaja. Viiden veljeksen kolme siskoa saivat myös vähän tai vielä vähemmän kotoa mukaansa - veljesten täyssisko, joka elää tuosta lapsikatraasta ainoana vielä tänäkin päivänä, sai vähän enemmän kuin heidän siskopuolensa, jotka eivät olleet toisilleen mitään sukua. Ulkoisesti isäni oli sodasta palattuaan ehjä ja komea mies, mutta sotavuodet jättivät häneen omat jälkensä, samoin syöksyminen sotatantereille lähteneestä isontalonpojasta sodasta palanneeksi toisten rengiksi ja oman pienviljelystilan raivaajaksi. Isänkään luontoa ei koulutus päässyt juuri hiomaan, mitä nyt mausteeksi kiertokoulujaksoja oli ollut parin vuoden aikana, rippikoulu sittemmin ja sotimisen rankka elämänkoulu. Isäni selvisi 59 vuotta kestäneestä elämästään olosuhteisiin nähden hyvin, mutta perheen elämä ei ollut missään vaiheessa helppoa.
Suomalaista sisua: Vanhempani avioituivat muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen, siinä vuosikymmenen vaihtuessa. He asuivat isäni perintömökissä viitisen vuotta, viljelivät maata ja kasvattivat lapsia. Ei siitä maasta lohjennut tarpeeksi leipää ja särvintä kasvavalle perheelle, joten he vaihtoivat päikseen mökin toiseen ja pääsivät sillä tavoin pienviljelystilan korpimökistä vielä huomattavasti pienemmän maa-alan omistajiksi, mutta tienvierusmökkiin valtatien varteen. Sinne he pysähtyivät kymmeneksi vuodeksi. Olihan isän siitä helpompi päästä satunnaisiin töihin, lasten aikanaan kouluun sekä synnyttelevän ja sairaalloisen, mutta tuhdin äidin sairaalaan tarvittaessa. Seuraavan mökin ympäriltä maa taas väheni, mutta oltiin sentään kirkonkylässä. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollisti koulutustason nousun seuraavalle sukupolvelle ja tarjosi perheen lapsille kansakoulun ja kansalaiskoulun sekä ammatillista koulutusta. Kun kaikilla sisaruksillani on aimo annos suomalaista sisua eväänä repussa ja mausteena elämäntiellä, ovat ainoa siskoni ja kaikki neljä veljeäni ahkeria kunnon kansalaisia ja taitavia töissään. Toivottavasti minä olen heidän kaltaisensa tällä omalla tavallani.
Minä valitsin herrojen koulun: Minulla oli jo lapsena niin paljon nuljahteluvaikeuksia venyväisten nivelsiteitteni kanssa, että etsin itselleni 10-vuotiaana portin elämänreitille, jossa nivelet eivät luiskahtele kovin usein kivuliaisiin asentoihin. Minä sain osaamisnäytöilläni, mutta myös supliikillani ja kansakoulun opettajani lobbaamisella sosiaalihuollolta tuen oppikouluun ja vanhemmilta luvan, lopulta. Heidän mielestään ei ollut ihan yksinkertaista suostua siihen, että Meidän Maija meni herrojen kouluun. Valitsemani koulu oli koulukaupunkini kahdesta herrojen koulusta eli oppikoulusta tosiaan se herraskaisempi. Minä valitsin sen tarkan ja tehokkaan haastattelututkimuksen pohjalta, enkä suostunut kompromisseihin. Kysyin yhdeltä yhteiskoululaiselta tytöltä ja yhdeltä yhteislyseolaiselta pojalta heidän arviotaan koulustaan ja valitsin sen, kumpi sai paremman arvion. Lisäksi luulin vuotta nuoremman ystäväni valitsevan saman koulun kuin siskonsa, mutta se on jo toinen tarina. Minä lähdin sosiaalihuollon täyttämällä kirjakassilla varustettuna linja-autolla herrojen kouluun ja maksoin matkani sosiaalihuollon kustantamalla linjurilipulla. Koulussa istuin koulun vanhempainyhdistyksen kustantamalla vapaaoppilaspaikalla, jonka sain köyhyyden, lahjakkuuden ja koululle vapaaoppilaspaikan vuoksi myönnetyn valtion tuen vuoksi. Tässä nykyisessä ajassa on taas pian sosiaalituki tarpeen, sillä 500 päivää tulevat kohta täyteen, eikä pestiä tai apurahaa ole mailla halmeilla. Kukapa voisi sanoa tätä työttömyysjaksoihin kahlehdittua, mutta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamaa koulutuksellista nousukierrettäni yksinkertaiseksi tai yksitoikkoiseksi?
Toivon hyvää.
17:36 - /historia
