ihmiset/lapsuudenystavanmuisto.txt
2004-08-22
Lapsuuden ystävän muistolle
Olimme pihalla leikkimässä, kun hän tuli äitinsä kanssa meille ensimmäistä kertaa. Olin silloin suunnilleen viiden ja hän neljän vuoden ikäinen. Hänellä oli vain yksi isosisko, minulla taas oli hiukan vanhempi isoveli ja tuossa vaiheessa yksi pikkuveli ja pikkusisko, sekä myöhemmin vielä kaksi pikkuveljeä lisää. M:n äiti kertoi, että he ovat muuttaneet läheiseen maalaistaloon ja kiersivät nyt tutustumassa kylän lapsiin. Mitäpä siinä muuta sillä kertaa. Tosin katselin hiukan ihmeissäni pientä polkupyörää, jolla M oli liikkeellä. Minusta näytti myös siltä, että M:n äiti vähän ontui liikkuessaan.
Myöhemmin M:n äidin ontuminen paheni ja hän joutui lopulta vuoteenomaksi. Olin sitten jo muuttanut viitostien varresta kirkonkylään, kun hautajaiskutsu tuli. Olimme M:n kanssa pitäneet taukoa ystävyydessä tuohon asti, mutta uusimme ystävyytemme oppikouluajaksi. Opiskeluaikoinakin tapasimme silloin tällöin. Sitten kuulin suruviestin hänestäkin. Aikaa on sen jälkeen kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta jostain syystä hänen muistonsa on nyt vahvana mielessäni.
M oli lapsuuden ystäväni, mutta emme silti olleet läheisiä. Me totuimme toistemme seuraan ja opimme lapsina rakentamaan kiehtovia leikkejä yhdessä, nuorina löysimme yhteisiä harrastuksia ja aikuisina keskustelimme ja huvittelimme yhdessä. Meillä oli kummallakin liikaa salaisuuksia, joista ei voinut puhua kellekään, emme edes toisillemme. Tästä läheisyyden puutteesta puhuimme joskus niin kuin älykkäät nuoret naiset ymmärtävät puhua, mutta tavallaan vain totesimme sen. Emme yrittäneet ratkaista, mistä voisi olla kyse.
Vierailimme lapsina toistemme luona leikkimässä, mutta osallistuimme myös koko kylän leikkeihin joko meillä tai eri naapureiden luona, joskus M:n kotonakin. Yleensä olin siellä kuitenkin kahdestaan M:n kanssa tai sitten mukanamme olivat myös A-veljeni ja siskoni A. Jossain vaiheessa perustimme nelisin kerhon, jonka nimi oli Neliapila. Kokoonnuimme joko M:n leikkimökillä tai meillä jossain vapaassa kolkassa, vaikkapa takavarastossa siihen aikaan, kun se oli lasten käytössä, tai sitten kanalassa silloin, kun se vielä oli leikkimökkinä. Isälläni oli nimittäin tapana luovuttaa milloin mikäkin soppi lasten käyttöön ja sitten keksiä sille jotain hyötykäyttöä. Saunassakin leikimme ja raitilla.
Neliapilalla oli säännöt ja salakieli. Lisäksi oli erikoinen salausjärjestelmä, jonka M keksi. M:n asemaa leikeissä kuvasi salanimi Eka, kun taas minulle tuli salanimeksi Riku. Rikurikuri... M sanoi, että pidän kuria porukassa. Siskoni salanimen muistan, mutta en kerro. En nyt saa mieleeni, mikä oli veljeni salanimi. Tosin yhdessä eri leikissä, jossa M oli Anna Tipuli Pusu (kirjasta, kyllä), olimme minä ja veljeni hänen sisaruksiaan nimeltä Vieno Helinä ja Outo Kolina.
Koulussa emme olleet kavereita, vaan meillä oli omat kouluystävät kaikilla. Koulun jälkeen kesäisin leikimme M:n ehdotuksesta vielä Neliapilan ja kirjojen innoittamien leikkien lisäksi kolmea erilaista sarjaleikkiä. En ole painanut mieleeni, missä vaiheessa tai järjestyksessä leikkejä leikittiin, mutta jossain määrin ne olivat olemassa monta vuotta. Joskus vain M ja minä leikimme niitä, mutta toisinaan myös A-siskoni ja A-veljeni olivat mukana. Sanottakoon noita leikkejä nyt vaikka nimillä talonsisustajat, aarteenetsijät ja oopperalaulajat.
Leikimme talonsisustajia niin, että teimme erilaisiin metsänsiimeksiin sammalilla ja kivillä asuntojen pohjapiirroksia ja vähän seiniä. Kauniiden posliiniastioiden palasista laitoimme astiastot, puupalikoista huonekalut, kankaanpalojakin leikkeihin kuului. Sitten keksimme, keitä noissa taloissa kulloinkin asui. Joskus niissä asui kirjojen ja elokuvien henkilöitä, joskus kuviteltuja perheitä. Teimme myös omaan käyttöön yksilöllisiä koteja, joita vertailimme. Näistä leikeistä mieleeni on parhaiten jäänyt metsän rauha, sammaleen vihreys ja kauniiden posliiniastioiden kuvioidut palat, jotka näyttivät kyllä mielestäni ihan astioilta. Myös sisustetut talot näyttivät oikeilta mielessäni. Näistä leikeistä lähdin kotiin silloin, kun kuulimme, että M:n kotiväki huhuili häntä. Meiltä huhuilu ei kuulunut näille maille asti.
Aarteenetsijöinä löysimme vanhan hiekkakuopan pohjalta jonkinlaisen hiekansiilausrakennelman juurelta paikan, johon selvästikin oli haudattu aarre. Leikki oli kovin jännittävä ja pelottava. Sorakuopan reunoille tarvittiin vartijoita. Haudan kylmyys nousi vastaamme kaivaessamme aarretta esiin. Pelkäsimme, että aarteen kätkijät tulevat noutamaan saalistaan tai muut rosvot tulevat etsimään aarteita niin kuin mekin. Kerran meidät yllätettiinkin, mutta sen teki äitini. Leikki oli jatkunut jo viikkokaupalla iltapäivisin koulun jälkeen niin, että olimme menneet sorakuopalle suoraan koulun jälkeen. Olimme kuitenkin tavallisesti muistaneet ilmoittaa aamulla asiasta tai sitten joku meistä oli käynyt ilmoittautumassa. Tällä kertaa olimme viettäneet tuntikausia teillä tietymättömillä vanhempien näkökulmasta katsottuna. Meitä oli etsitty naapureista ja muiden muiden leikkiemme kentiltä sekä koululta. Aarteenetsinnän suurin pelottavuus haihtui tähän äitini huolestuneeseen ja äkäiseenkin kurinpitoon. Sen jälkeen minä ainakin aina muistin jännittävien kuvitelmien keskellä äidin, joka odottaa kotona ja voi koska tahansa tulla pelastamaan meidät.
Oopperalaulajat pitivät konsertteja läheisen järven rantatien vieressä olevan jyrkän kallioseinämän kielekkeistä muodostuvalla lavalla. Seinämä ja järvi antoivat mukavan kaiun ja niin lauloimme tavallisia lastenlauluja, iskelmiä, helluntailaisten ja pyhäkoulun lauluja sekä omia versioitamme radiosta kuunnelluista lauluista. Näistä kaikista tuli esiintymislavallamme kaiun avulla oopperaa. Kuvittelimme oopperapuvustuksen. M:n kotona oli televisio, joten hänellä oli sieltä saatu vahva käsitys oopperan maailmasta. Niin hän ainakin väitti.
M piti urheilusta, joten osallistuimme hänen kanssaan läheisellä kyläkentällä pidettyihin kisoihin. A-siskoni pärjäsi juoksuissa tosi hyvin. Minä otin osaa kaikkiin lajeihin, mutta pärjäsin vain hitaissa käsivarsivoimaa edellyttävissä lajeissa. M oli aika hyvä kauttaaltaan. Ainakin kerran olin seuraamassa hänen ja A-siskoni osallistumista vähän isompiin kisoihin kaupungissa. Talvella hiihdimme kilpailuissa, koska M niin halusi. Jossain syrjäkylän hiihtokisoissa, joissa M voitti sarjansa, minä eksyin tuntikausiksi metsään. Eipä minua kukaan etsinyt tai odottanut. Tällaisissa tilanteissa ilmeni, että emme olleet varsin läheisiä.
M:n ja kylän muiden lasten tähden pyrin sitten nimen omaan yksityiseen yhteiskouluun, enkä valtion lyseoon. M:n isosisko kävi yhteiskoulua ja oletin hänenkin lähtevän siihen kouluun. Varmuuden vuoksi tein haastattelututkimuksen kylän oppikoululaisten keskuudessa. M:n isosisko kehui omaa yhteiskouluaan ja eräs naapurin poika haukkui omaa yhteislyseotaan. Päättelin, että yhteiskoulu on parempi koulu. Vuoden kuluttua kuulin M:n pyrkivän yhteislyseoon. Meistä ei nytkään tullut koulukavereita. Tapasimme silloin tällöin iltaisin ja viikonloppuisin kotikylässä niiden kahden oppikouluvuoden aikana, joina asuin vielä viitostien varressa. Kun muutin kirkonkylään, jäivät tapaamismahdollisuudet vähiin.
M:n äidin hautajaisten jälkeen aloimme käydä silloin tällöin taas toistemme luona kylässä. Tosin hän kävi meillä päiväkylässä ja minä heillä viikonloppuvierailuilla. M:n seurassa tutustuin lukioaikaan puna-aatteeseen, osallistuin johonkin paikalliseen tiedostavaan keskusteluryhmään, johon hän minut houkutteli. Parina vuonna osallistuimme vappumarsseihin kaupungilla. Toinen uusi asia, johon tutustuin M:n johdattamana, oli humputtelu. Kävimme kapakoissa, tanssipaikoissa ja erityisesti kirkonkylän discossa, joka oli kuulu muissakin kaupungeissa kuin omassamme. Aluksi humputtelimme yhdessä, M, hänen koulukaverinsa ja minä, mutta pian kävin siellä myös omin päin. Tapasimme lomilla näissä merkeissä, kun olin lähtenyt Helsinkiin ja sitten Jyväskylään opiskelemaan ja hän jonnekin Itä-Suomeen. Kävin yhä harvakseltaan myös hänen luonaan heidän maalaistalossaan. M taas kävi luonani Jyväskylässä.
Joskus yli 30-vuotiaana mietin taas, mitä M:lle mahtaa kuulua. Kuulin, että ei enää koskaan mitään, sillä hän oli päättänyt jättää tämän maailman. Häneltä jäi pieni tyttö, jota en tuntenut. Olen miettinyt syksyn ja hänen syntymäpäivänsä lähestyessä varmaan vuodesta toiseen, olisiko käynyt toisin, jos ystävyytemme olisi ollut toisenlaista. Jos olisimme kyenneet luottavaisempaan, läheisempään ystävyyteen.
- maura
21:13 - /ihmiset
