keinot/ahkeruuskovankinonnenvoittaa.txt
2005-04-09
Ahkeruus kovankin onnen voittaa?
Kävin eilen taas sosiaalitoimistossa. Sen jälkeen tein taas uusia työpaikkahakemuksia. Tarkistin myös apurahojen tulevia hakuaikoja ja sen, että kahden apurahahakemukseni osalta ei ole ehkä vielä tehty päätöstä. Työn ja rahoituksen hakeminen käy kyllä työstä, mutta työmarkkinatuki ei asumistuenkaan kanssa riitä ihan elämiseen työnhakua tekevälle.
Sosiaalitoimiston vastaanottovartin aikana keskustelimme etuuskäsittelijän aloitteesta ja yleisellä tasolla nuorten asiakkaiden ongelmista. Puhuimme sellaisista nuorista, jotka valmistuvat (tai lähtevät kesken) koulunpenkiltä ja päätyvät työttömiksi ilman ensimmäistäkään työpaikkaa koulun ja sosiaalitoimiston välillä.
Kerroin virkailijalle päättyneestä hankkeestani. Siinä tutkin, kokeilin ja kehitin filosofista aktivointimenetelmää työttömyyden pysäyttämille ja taloudellisen niukkuuden loukkuun juuttuneille ihmisille. Hankkeeseen osallistui myös nuoria pitkäaikaistyöttömiä, eikä vain itseäni ikääntyneempiä. Kerroin, että opetin toiminnan filosofiaa ja omassa tilanteessa vallitsevan pakottavan näköalattomuuden kyseenalaistamista sekä uusien mahdollisuuksien etsimistä. Sanoin opettaneeni metodia hänen kolleegoilleen toisilla paikkakunnilla. Siinä vaiheessa oivalsin itsestäni joitain, mistä ilahduin, mutta jota en tahdo paljastaa.
Metodikeskustelu ja sosiaalitoimistossa asiointi herättivät mielessäni tuon oivalluksen lisäksi muistoja ja ajatuksia. Niinpä istuin pitkään mietteissäni erään kirpputorin kahvilanurkkauksessa. Tuhlasin ja massutin, mutta aika varovasti sentään. Iso kahvi ja melkoinen tiikerikakun viipale maksoivat yhteensä yhden euron.
Minulla on kokemusta eilisen kaltaisesta asioinnista aivan juuriltani asti. Minä kävin lapsena ja nuorena sosiaalitoimistossa monestakin syystä. Oppikouluopintojen rahoituksen hankkiminen oli kuitenkin omalta kannaltani tärkein syy sosiaalihuollossa asiointiin. Kävin siellä 10-vuotiaana ennen oppikouluun pyrkimistä ensimmäisen lähes itsenäisen rahoitusneuvotteluni. Äiti oli kyllä mukanani, mutta hän luovutti neuvotteluvastuun minulle, koska tunsin asian paremmin. Neuvottelujen tuloksena minulle luvattiin, että sosiaalihuolto suosittelee vapaaoppilaspaikkaa, jos pääsen kouluun. Saatu vapaaoppilaspaikka ja hyvä koulumenestys olivat sosiaalihuollon ehtoja sille, että se sosiaalihuolto maksaa koulumatkat ja koulutarvikkeet myös kulloinkin seuraavalle lukukaudelle. Niin minusta tuli ylioppilas.
Ehkä vaatteet kuvaavat lapsuuden ja nuoruuden aikaista puutteen ja yritteliäisyyden sekoittumista elämässäni paremmin kuin pelkkä vähävaraisuudesta kertominen. Minun piti tietysti joskus kysyä kouluvaaterahaa sosiaalitoimistostakin, sillä kunta jakoi köyhille lapsilleen ainakin saappaita ja monoja, mutta useimmiten sain vaatteeni muilta tahoilta. Kesätyöpalkat eivät joutaneet vaatteisiin, sillä säästin ne yleensä kouluaikaisiksi taskurahoikseni.
Muutaman kerran sain koulusyksyisin käydä vaatekaupassa seurakuntasisaren kanssa. Yhden vaateostoksen muistan hyvin. Seurakuntasisar suostui valitsemaani trendikkääseen vaatekokonaisuuteen, kunhan hyväksyin tumman värityksen. Halusin kauniita ja kirkkaita värejä niin kuin koulukavereillanikin oli, mutta otin kiittäen vastaan tummin sävyin ruudutetut villakangashousut, tumman ruskean villapuseron ja tumman toppatakin. Väitin koulukavereille, että tummalle tytölle tummat vaatteet sopivat paremmin kuin heidän käyttämänsä värit, mutta kyllä kyse oli senkertaisen sponsorin vaatimukseen suostumisesta.
Kymmenvuotiaaksi asti sain kummitädiltäni kauniita mekkoja, jotka hän teki itse. Kun pikkuruinen kummitätini teki vaatteet laihalle, mutta isoluiselle tytölle, jota tapasi vain kerran vuodessa, jäivät mekot nopeasti minulle pieniksi. En ihan muista, mitä pikkusisko niistä tuumasi.
Äiti teki meille taitavasti joitain kesäisiä vaatteita, mutta ainakin minun koulussani huomautettiin kyllä äänekkäästi, että ne olivat verhokankaasta tehtyjä. Väitin koulukavereilleni jotenkin niin, että muut kankaat eivät olleet tyydyttäneet makuani, mutta oikeasti olimme saaneet nuo kankaat parempiosaisilta. Sellaisten parempiosaisten joukossa minä kävin maalta kaupungissa "herrojen koulua". Koulu oli yksityinen yhteiskoulu, jota kävivät pääasiassa koulukaupunkini "silmäätekevien lapset" ja parempi väki vähän kauempaakin. Kyllä he tunnistivat verhokankaansa.
Tein vaatteita lapsesta asti myös itse. Kankaani olivat noita "verhokankaita". Käytin koulussa joskus myös isän kaatopaikalta tuomia muotivaatteita, jotka korjasin itselleni sopiviksi. Niissä ei ollut muilla valittamista. Joskus myös ratkoin osiin kaatopaikalta tai seurakunnan keräyksistä saatuja liian isoja vaatteita ja käytin palat uudelleen omiin luomuksiini. Minä nimittäin suunnittelin usein itse ne vaatteet, joita tein, samoin kuin suunnittelin äidinkin minulle tekemät vaatteet. Vaatemallini olivat vaativia toteuttaa niin kuin ovat muutkin suunnitelmani.
Monet suunnitelmistani olen onnistunut toteuttamaan. Siksi olen ymmälläni tästä nykyisestä tilanteestani, jossa en löydä tutkimussuunnitelmani toteuttamiselle sponsoria, enkä työpanokselleni maksajaa. Jatkan silti sinnikkäästi niin kuin aina ennenkin.
18:22 - /keinot
