mina/minaitsetassanyt.txt
2004-09-09
Minä itse tässä nyt
Lukioluokilla ihmettelin usein sitä, miten varmana jotkut koulukaverini pystyivät käyttämään tekemisistään ja mielipiteistään sanaa minä: "Minä teen. Minä olen sitä mieltä." Itse laitoin mukaan aina varauksia: "Minä yritän tehdä, jos nyt vain jotenkin pystyn. Minä taidan olla tätä mieltä, varsinkin jos olen ymmärtänyt oikein sen, mitä luulen tietäväni tästä asiasta. Tosin en ehkä ole oikea henkilö tekemään tätä, enkä ole ihan varma siitäkään, voinko vielä muodostaa kantaani nykyisen tietoni varassa."
Jotenkin tuohon tapaan kuulin oman epävarmuuteni vääntelyä ja varmuutta joidenkin toisten iskevissä lausahduksissa. Levitin koko ajan puheessani sanallista turvaverkkoa, että en lupaisi turhia, enkä väittäisi pitämättömiä. On kuitenkin aika rankkaa olla koko ajan tekemäisillään jotain tekoja ja olemaisillaan jotain mieltä, kun kuitenkin on valittava tekoja tehtäväksi ja kantoja puolustettavaksi.
Kaksi kummallisen itkuista kävelyä on jäänyt mieleeni tuon epävarmuuteni ja väistämättömän valintojen tekemisen ristiriidasta.
Aloitin tokaluokkalaisen syksyn huolehtimalla ekaluokkalaisen veljeni opastuksesta linja-auton käyttöön viiden kilometrin koulumatkoille. Jonain ensimmäisistä syksyn kouluaamuista huomasi veli, että hänellä ei ollut kaksikymppisen kolikkoa linjuria varten. Annoin menomatkakolikkoni veljelle ja lähdin kotiin hakemaan puuttuvat matkarahat. Kaikki olivat häipyneet jonnekin. Kolikoita ei ollut kolikkopurkissa. Veljestä piti huolehtia. Huusin kotiväkeä, mutta ketään ei tullut. Päätin kävellä kouluun ja antaa siellä veljelle paluumatkarahani ja kävellä takaisinkin, jos muu ei auta. Koko viiden kilometrin koulumatkan itkin, rukoilin, huusin äitiä metsien kohdalla apuun ja juoksin, minkä jaksoin. Pelkäsin myöhästymisestä tulevaa rangaistusta. Pelkäsin rahatta lähtemisestä tulevaa rangaistusta. Pelkäsin veljen yksin kouluun lähettämisestä tulevaa rangaistusta. Myöhästyin pahasti. Veli oli kuitenkin selittänyt asian opettajallemme, joka sillä kertaa oli mielisairaalaan jälleen joutunutta vakinaista opettajaa sijaistava nuori täti seminaarista. Hän silitti hiuksiani, lainasi matkarahat ja neuvoi vastaisuudessa lainaamaan kuskilta eli lupaamaan maksaa seuraavalla kerralla. Opin pyytämään ja odottamaan apua muilta: en minä tee, jos joku muu voi tehdä, enkä ota kantaa, kun en voi olla varma siitä, mikä on oikein tai mitä mieltä muut ovat. Jotain tällaista koin silloin, vaikka tuskinpa tarkalleen näillä sanoilla.
Aloitin ylioppilaskirjoitusten jälkeisen välivuoteni Helsingissä päätyen milloin millekin pysäkille, kadulle, bussiin matkalla serkun luota koululle keskustan kieppeille tai koululta serkun luo itäiseen suuntaan. Jonain ensimmäisistä päivistä päädyin kävelemään Vallilan ammattikoululta Rautatieasemalle, josta ainakin tiesin, millä bussilla pääsen perille joutumatta ohi, sillä tämän linjan päätepysäkki oli oikea pysäkki. Jossain Pitkänsillan tienoilla minulle selvisi, että en ikinä selviä elämästäni itsenäisesti, jos sitä menoa jatkuisi. Itkuvesi valui omia aikojaan kasvoillani ja tunsin olevani täysin irti kaikesta ja kaikista. Kävelin maapallon pintaa pitkin, mutta ihan siitä irti. Oli helsinkiläinen ruuhka-aika, joten väkeä riitti ympärilläni, mutta ei minulla ollut heihin minkäänlaista kosketusta. Tunsin, että en kestä sitä vastuun painetta, jota joudun siitä eteenpäin kantamaan omasta läsnäolostani maailmassa, ihmisenä ihmisten joukossa. Itkin yhä, kun jo näin Kansallisteatterin, Rautatieasseman ja bussit. Sitten rauhoituin: minun paikkaani tässä pelaan ja elän nyt ja aina vain minä itse, joten mitä teenkin ja mitä mieltä olenkin, niin sillä lailla asiat minun kannaltani ovat.
Kun minä itse tässä nyt koetan jälleen kerran valita teot tehtävikseni ja kannat puolustettavikseni, tunnistan tilanteessani samankaltaisuutta noiden kahden kuvaamani kävelymatkan kanssa. Kun kävelin elokuun viimeisenä iltana kotiin maisemakonttorista, olin tuollaisella muutosmatkalla. Suusflunssa osui siihen sopivasti perään. Niin sain aikaa luopua menneestä ja asettua rauhassa tähän tilanteeseeni, jossa juuri nyt olen itse aivan omillani.
Näin minä teen, sillä minä olen tätä mieltä.
- maura
19:30 - /mina
