tunteet/ilonsiritysjotamuuteivatkuuletuntuunytlujaa.txt
2005-06-04
Ilon siritys, jota muut eivät kuule, tuntuu nyt lujaa
Päättyneenä perjantaina 3.6. olen leijaillut kuin pilvissä. Unohdin silmälasit kotiin ensimmäisellä asiointireissullani. Hain ne kotoa ja menin toiselle asiointireissulle. Ihan kiva reissu muuten, mutta asiapaperit jäivät pöydälle kotiin odottamaan. Hain ne ja tarkistin kaiken muunkin mahdollisen ennen kuin lähdin tallustelemaan kolmannen kerran täältä kaupungin toiselle laidalle (ja takaisin). Hyvin meni, kolmas kerta toden sanoi.
Tätä unohtelua oli liikkeellä jo keskiviikkona. Silloinhan lähdin kännykättä bussilla kauas tuntemattomaan lähiöön ja vaeltelin siellä tovin jos toisenkin etsimässä kadonnutta katua. Toki löysin sen kadun, sillä se oli siellä kiltisti odottamassa. Minä ihmettelin, miksi eksyin. En vielä silloin tunnistanut, että se oli alkanut.
Mietin hivenen tai vähemmän, mikä tähän ylenpalttisen siedettävään mielen keveyteen voisi olla syynä. Pohdin sitä joutessani yhden jos toisenkin sekunnin sadasosan verran. Niin kevyt oli mieleni, että tuo aatos (ah mikä?) vain häivähti ja häipyi. Näin kevyesti asiaan paneuduin ja minulta kului kolmisen päivää ennen kuin oivallus valaisi Aloitusmaiseman mielessäni ja tässä.
Kyse on tietysti työttömyydestä irtautumisesta. Pitkäaikaistyöttömyyden kolkot kahleet kirpoilevat kolisten niin, että tunnen ranteitteni ja nilkkojeni kepeän ilon. Pestautumisen ihanan lämpimät ja suloisesti hulmahtelevat tuulet puhaltelevat mieleni Aloitusmaisemasta pois kaiken ikävän. Pian olen sisäisesti puhtoinen ja auliina aloittamaan kaivatun orjuuteni, sillä orjuudesta minulle puhuvat työlliset, kun kerron heille sinne samaan aherrukseen pääseväni.
Viis minä siitä tai seitsemän, jos niikseen tulee. Minä nautin, nautin, nautinnnn. Siinä sitten unohtuvat ohimennen kartat ja kännykät, silmälasit ja asiapaperit, kaikki omalla ajallaan ja omille sijoilleen, kun minä sulan työlliseen kesään - ja wwwauwww sentään. Tässä tunnelmassa myös sydän sirisee iloa, maailma on kaunis, ihmiset tuntuvat olevan lähellä ja elämän muistojen Sargassomerestä kuplivat pintaan kaikki ihanat muistot.
Näin minulle käy aina, kun työllistyn.
Minä vietin äskeisenä perjantaina viimeistä virallista työttömyyspäivää - ja miten vietinkään - ah, mainiota ja haa! Niin onnellisena, ettei mielessäni pysynyt auvoisimpina hetkinä mikään muu kuin kepeys ja ilo. On kuin hyppäisin jostain syvien vesien syövereistä valoa kohti ylöspäin, ylöspäin ja ylös näin. Silti olen jo ylhäällä ja yhä leijuisin ylöspäin. Ajelehdin esi-isäin veistämien lastujen lailla ja leijailen esiäitien puhaltamien saippuakuplien tavoin ajattomissa vesissä ja ilmaa keveämmissä tuulissa juuri nyt. (Pitää muistaa, että esivanhemmatkin olivat lapsia kerran ja entinen lapsi olen minäkin.)
Olen perjantain ja maanantain välisessä läpikuultavan keveässä tilassa.
Llllllauantain ja sunnnnnnuntain vietän tilassa, jossa en ole työtönnnnn, enkä työllllllinen. Tuloni eivät nouse yhtään tämän siirtymän myötä, mutta silti tunnen menestysnosteen tarttuneen minuun - hipphurraa tämmöiselle suurmenestyjälle kaikki - ja kohottavan minua yhtäjaksoisesti kaksi metriä tai ainakin nanomillimetrin maan pinnan yläpuolella nämä kaksi vuorokautta. Urani nousee ylöspäin ja minä pääsen töihin, tosin osaksi päivää vain ja vain murto-osalla muinaista palkkaani, mutta sentään vuodeksi eteenpäin.
Maanantaiaamuna herään uutena ihmisenä, siis omana itsenäni tietysti niin kuin tänäänkin, mutta työllisenä. Minun pestini alkaa silloin.
00:52 - /tunteet
