historia
2005-05-16
Matkakertomus parin päivän takaa
Lähdin perjantaina puolenpäivän jälkeen kokousretkelle. Odottelin kyytiä aikani siellä, minne odotus siirrettiin. Sitten aikanaan lähdettiin. Reissutavarat täyttivät pienen auton meidän kolmen naisen lisäksi. Tunsin ennastaan toisen matkustajan ja matkan aikana tutustuin myös kuljettajaan. Menomatka sujui keskustellen auton kierrellessä rauhalliseen tahtiin kauniiden kevätmaisemien lomitse. Soitin matkalla pojaltani tarkempia ajo-ohjeita, joita hän katseli internistä löytyviltä kartoilta. Ei hän ollut tulossa samaan paikkaan, mutta oli sopivasti tietokoneen äärellä kotikaupungissaan, kun soitin.
Pikkuautollinen hyvää seuraa pitää mielen virkeänä pitemmälläkin matkalla, saati tämmöisellä, joka olisi suorimman reitin kautta kestänyt vähän yli tunnin. Maisemat olivat kauniita, joten kyllä niitä katseli reilut parikin tuntia. Kävimme perille saavuttuamme kokouspaikan lähellä Café Sississä pienellä välipalalla, sillä meillä oli siihen hyvin aikaa. Olisimme varmaan ehtineet taidenäyttelyynkin, mutta jostain syystä emme lähteneet sinne, vaan tyydyimme jäämään lauantaisen näyttelykohteen liepeille.
Ehdimme reilusti ajoissa myös Mäntän klubille. Tampereella oli kuulemma sattunut jokin kolari, joka viivytti illan pääpuhujaa seurueineen. Odottelu sujui rattoisasti, sillä tilaisuuden järjestelyistä vastannut Pirvi oli varannut ohjelmaa myös viivytysten varalle. Sitten presidenttiehdokas Heidi Hautala saapui ja väki pääsi keskustelemaan hänen johdollaan. Puhuttiin muustakin kuin hänen puheensa aiheesta, joka oli "Vetovoimainen, viihtyisä ja vihreä kaupunki". Yhtenä juonteena keskustelussa oli Mäntän aie päästä Euroopan kulttuurikaupungiksi 2011. Mäntästä ajelimme samassa tutussa autossa tutulla porukalla jonkin verran muiden jäljessä bensan haun ja muiden asioiden viivyttämänä. Osa kokousväestä tuli mukaan vain iltaa istumaan, mutta minä ja monet muut menimme Vilppulaan vaihtamaan vuorokautta maaseudun rauhassa. Iltapala maistui hyvältä. Illan ääniin liittyvä liikunnallinen ohjelma, jossa olimme itse aktiivesti mukana, sekä siihen liittyvä esitelmä olivat nautittavia.
Käväisin yöllä paljasjaloin pihan perällä, niin kuin muinaisessa lapsuudessani pidin tapanani tehdä heti lumien sulettua. Jalkani tuntuivat yöpuulle paluun jälkeen pysyvän pitkään kipeän kylminä, mutta ei siitä mitään vaivaa sitten seurannut, vaan lämpenin hyvin. Nukuin mainiosti lyhyen yöunen. Olin joskus oikean kukon kieunnan eli kukonlaulun aikaan valmiina yksinäiselle luontokävelylleni. Nousin ensin Elämänmäen luonnonpuistoon Elämänmäelle. Sinivuokoista nautin erityisen paljon. Sitten kuljin aina vain alemmas ja päädyin kauniin järven rantaan.
Linnut sirkuttivat, jokin tikka nakutti ja mikälie lintu huhuilikin kuikan lisäksi. Minua varhaisempi kävelijä tuli vastaan rannalta yöpymispaikan kahden koiran kanssa. Toinen niistä syöksyi luokseni niin kovalla vauhdilla, että meinasin kaatua, mutta toinen tuli rauhallisemmin. Seuraava kulkija tuli vastaan palatessani rannalta talolle. Kukko ja kanat kuljeskelivat pihapiirissä vapaana ainakin tässä aamun vaiheessa. Aamupala maistui. Vähitellen myös sosiaalisuuteni heräsi. Juttelin muiden yöpyjien kanssa ja löysin yhdet keinuhirrelle unohtuneet silmälasit. Kohtasin nyt valppaampana kuin aamutuimaan uudelleen saman koiran vauhdikkaan syöksyn luokseni.
Kyyti Mäntästä Tampereelle oli jo selvillä, mutta en kulkenut sillä vielä. Palasin Vilppulasta Mänttään minulle ennen tätä kokousviikonloppua tuntemattoman herrasmiehen autokyydissä. Juttelimme kokousjärjestelyistä, keskustelukulttuurista ja muista asiallisista teemoista, kunnes tulimme G.A. Serlachiuksen museoon. Siellä kokousväelle tarjottiin opastettu tutustumiskierros ja Café Sississä pullakahvit. Keskustelin Tasvinasta järjestösihteerin kanssa hetken kahvien jälkeen. Pääsin vielä aamuisella kyydillä kokouspaikalle Mäntän klubille. Nyt paikka tuntui tutulta, sillä täällähän olimme jo perjantai-iltanakin. Siirsin kassini ja takkini valmiiksi kotimatkakyydin luvanneen pariskunnan autoon, sillä halusin liikkua päivän vapaana taakoista.
Päivän esitelmöijistä kaksi oli entisestä pitkäaikaisesta kotikaupungistani Jyväskylästä ja vieläpä samasta Jyväskylän yliopistosta, jossa opiskelin ja tein töitä yhteensä yli 20 vuotta. Kolmas esitelmöijä oli helsinkiläinen järjestösihteeri, jonka kanssa jo museolla keskustelinkin. Sekä kaikkiin esitelmiin liittyneet keskustelut että kaikki taukokeskustelut olivat ainakin minun kannaltani antoisia. Suuri osa väestä oli minulle ennastaan tuntematonta, eivätkä aiheetkaan olleet ihan läpituttuja. Ruoka oli tietysti maukasta ja kylläisyys nautinnollista.
Pariskunta, jonka autossa minä ja menomatkan autoton kanssamatkustajani palasimme Tampereelle, oli tullut tutummaksi jo kokouksessa ja kotimatkalla tutustuimme lisää. Ehdimme keskustella aika lailla koko matkan ajan, vaikka tulimmekin kotimatkan vähän yli tunnissa. Minä pääsin kyydissä melkein kotinurkalle asti. Muut jatkoivat matkaa autolla, kun minä tallustelin jo pressuilla hunnutetun kotikerrostaloni telineiden alaiseen käytävään, kotiovelle ja hissillä kotikerrokseen. Kotiin oli kiva tulla, vaikka ikkunoista ei sumeiden muovien, remonttitelineiden ja pressujen vuoksi näy kuin vaaleaa hämyä.
Helluntain minä siis kirjoitin itsekseni ja niin olen tehnyt tänäänkin. Vieläkin esseeni viimeistely on vähän kesken, mutta teen sen kyllä nyt sinnikkäästi valmiiksi. Sitä en tosin tiedä, olenko ylittänyt viimeisen aikataulullisen rajan, vai vieläkö esseeni ehtii mukaan julkaisuun. Itsepä olen jännityksen itselleni järjestänyt. Ryhdyin nimittäin kokousretken keskustelujen innoittamana korjaamaan esseetäni, vaikka olin jo korjauksen alkaessa viimetipan reunalla.
13:44 - /historia
2005-05-11
Yksi eilinen valmistui taas ajoissa ja uusi on tekeillä
Joskus tuntuu suurelta saavutukselta, kun jokin hankala päivä osoittautuukin seuraavana päivänä eiliseksi. Jos se silloinkin vielä vaivaa, niin eipä kestä kauan, kun kyseessä on jo toissapäiväinen elämä. Vielä siihen vähän kärsivällisyyttä, niin jo tuon päivän on saanut jäämään viime viikolle ja toivoa sopii, että joskus siitä on tullut osa viime kuukautta, vuotta, vuosikymmentä.
Tavallistenkin päivien muuttuminen eilisiksi tuntuu joskus omalta ansiolta, vaikka oikeastaan omaa osuutta ajan kulumiseen on vaikea osoittaa. Aika kuluu, vaikka ei tekisi juuri mitään. Aika kuluu tosin rattoisammin, kun puuhaa erilaisten asioiden kanssa vauhdilla kaiken aikaa. Yksi harrastukseni on tärkeässä kohdassa tänään, kuten olen kirjoittanut jo aiemmin Aloitusmaiseman jutussani Tasvinan perustava kokous.
Näinä päivinä aikani kuluu yhteiskunnan tukeman pestin hidasteiden selvittelyn odottelussa. Koska prosessi etenee hitaasti, minun velvollisuuteni on hakea työtä vieläkin. Käytän luovuuttani ja aikaani siis myös yrittämiseen ja filosofiaan liittyvien työkuvioiden kehittelyssä, apurahojen hakemisessa (yhä!), tutkimisen harrastamisessa (harrastamisessa siksi, että olen valmiina työmarkkinoiden käytettävissä kaiken aikaa, kuten työttömän työnhakijan kuuluukin!) ja kaikenlaisessa muussakin työnhaussa. Haen pestiä ja rahoitusta, kunnes jokin työnantaja- tai rahoittajataho tekee kanssani työsopimuksen, sillä työllistymisessäkään "ei meinaamisesta oteta", kuten ei lasten leikeissäkään.
Tuoreimpaan eiliseeni sisältyi huvikseni vastaamani kysely, taitamattomuudestani ja koneeni pienestä muistista johtunut tulostusongelma ja tulostamiseen saatu etäapu sekä etuuskäsittelijän tapaaminen (jolloin hän otti oman virastonsa puolesta vielä yhden osan kadunnimitoimikunnan kokouspalkkiosta, jolloin minulle jäi 110 euron kokouspalkkiosta erilaisten verojen, Kelan leikkurin ja sossun leikkurin jälkeen tarkalleen 3,3 euroa eli "kolmeeuroakolmekymmentäcenttiä"). Törsäsin kokouspalkkiostani melkein kolmasosan heti juomalla euron pullakahvit kirpputorin kuppilassa. Kävin varsin vakavissani vastaamassa englanninkieliseen tohtoriohjelmien arviointikyselyyn. Tässä vaiheessa kello löi puolen päivän lyöntinsä. Nälkä hävisi kotona syömisen seurauksena, kuten tavallista.
Eilen iltapäivällä kävin sähköpostiviestein keskustelua Tasvinan perustamiseen ja työnhakuihini liittyvistä asioista useidenkin ihmisten ja tahojen kanssa. Sisareni soitti alkuillasta kotikaupungistaan meren rannalta ja keskustelimme pikaisesti lähes tunnin. Järjestelin illan mittaan ikkunoiden edustaa osaksi kotiani, mutta jätin kesken nivelsäryn vuoksi. Päivä oli monivaiheinen ja iltakymmenen jälkeen kävin nukkumaan. Uniani en muista.
10:13 - /historia
2005-05-08
Lapsuuteni äitienpäivät
Asuin lapsena maaseudulla ja äitini piti sinivuokoista. Etsin yksin tai sisarusteni kanssa jo ennen äitienpäivää lähimetsistä sopivan sinivuokkopaikan. Jos kevät oli varhainen tai äitienpäivä osui lähemmäs toukokuun puolta väliä, piti löytää korven kätköistä varjoisa paikka, josta lumet olivat sulaneet viimeisimmäksi. Viimeiset sinivuokot olivat siellä. Jos taas kevät kehkeytyi talven alta hitaasti ja äitienpäiväkin osui yhtä varhaiseen hetkeen kuin nyt, etsimme metsiköiden lämpimimmät sinivuokkopaikat, sillä niissä saattoi löytää pälven sinivuokonnuppuineen.
Äitienpäivän aamuna haimme valitsemastamme paikasta kimpun sinivuokkoja. Yleensä äiti suostui nukkumaan niin kauan, että ehdimme myös keittäämään pullakahvit ennen kuin ojensimme sinivuokkokimpun äidille laulun kera. Isä tai isoveli toimi kahvinkeittäjänä ja pullan hankkijana, kunnes me tytöt opimme leipomaan ja pienemmät veljet oppivat keittämään kahvin.
Muuten äitienpäivään sisältyi vuosien edetessä pyhäkoulun ja koulun äitienpäiväjuhlia, joissa äiti kävi niiden lasten kanssa, jotka esiintyivät tai olivat riittävän pieniä päästäkseen mukaan. Muistan viettäneeni koulutyttönä joitain äitienpäiviä mopo- tai veneretkellä vanhimman veljeni kyydissä, kun pienemmät sisarukset ja äiti olivat jossain äitienpäiväjuhlilla ja isä nautti juomiaan kotosalla.
06:26 - /historia
2005-04-28
Taas yksi eilinen päivä valmiina
Lähdin eilen kotoa 7.30, koska ikkuna-asentajat olivat tulossa tällä kertaa ihan lupauksensa mukaisesti. Lähtiessä kysyin yhdeltä heistä aikataulusta ja hän sanoi asian olevan varmasti kunnossa klo 18. Portaan tämän kerroksen kaikki asunnot yhteensä vievät kuulemma päivän. Kun palasin joskus klo 19 kieppeissä, työporukka kasaili tavaroitaan yhden naapurin luota. Täällä minun seinilläni on uudet ja aika vähän matkalla tahriintuneet ikkunat melkein valmiina. Kyllä ne jo ovat oikeasti seinässä kiinni, mutta jotain listoitusta niiden ympäriltä puuttuu ja maalia on lohkeillut ikkunanpieliseinästä. Homma jatkuu siis jolloinkin jonkin verran.
Mitäpä ihminen keksii keväisen viileässä kaupungissa aamulla puoli kahdeksan? Minä tein pitkän kävelylenkin ja menin sitten kirja seuranani uudelle aamukahville melko miellyttävään kuppilaan. Sitten lähdin jonottamaan. Puoli kymmeneltä löysin vapaan tietokoneen ja ryhdyin kirjoittamaan. Puoli kahdelta havahduin katsomaan kelloa. Lähetin jutun Aloitusmaisemaan ja vastasin hesalaisen E-serkkuni sähköpostiviestiin ohjelmalla, jota voin käyttää internetin kautta missä vain. Sitten etsin lähistöltä rauhallisen kuppilan, jossa nautin kirja seuranani suhteellisen edullisen sämpylän veden kera ja jälkiruuaksi kahvin. Joku kiireinen filosofi kulki ohitseni, mutta muita tuttuja en havainnut edes tuon vertaa.
Puoli kolmelta löysin taas vapaan tietokoneen ja ryhdyin kirjoittamaan. Puoli seitsemältä illalla havahduin ja lähetin kirjoittamani tekstit itselleni sähköpostitse. Kotimatkalla ostin vähän täydennystä syömisiini ja kannoin ostokset kotiin. Söin veden kera pari siivua ruisleipää päällisinään levitettä, tomaattisiivut ja ripaus yrttisuolaa. Tarkoitukseni oli katsoa Inno ja 45 minuuttia, mutta istuin samalla tietokoneen ääressä tutkiskelemassa kotoista sähköpostilaatikkoani ja vastailemassa viesteihin. Innosta muistan vain välähdyksen jostain pintamateriaalin valinnasta. Myös 45 minuuttia oli pitkällä menossa ennen kuin huomasin siellä Osmo Soininvaaran. Seurasin sen keskustelun loppuun ja Greenpeace-osion. Lähetin jonkin verran sähköpostiviestejä. Sain loppuillasta vielä kaksi puhelua: minua pyydettiin soittamaan tänä aamuna kuudelta ja toinenkin oli asiapuhelu.
06:40 - /historia
2005-04-15
Mitä tapahtuikaan eilisiltana - ja muutakin muistelua
Kuten eilen täällä Aloitusmaisemassa kirjoitin, aikeenani oli viettää eilisilta harrastaen filosofiaa ravintolassa. Ilta Vanhan Montun Café Philossa olikin filosofian tiimoilla ja leppoisa. Olin rauhallisessa kirjastossa ja join hyvää kahvia sekä vettä niin kuin tapani on. Seuranani oli illan alussa ja lopussa myös ravintolapäällikkö Jonna Numminen, jonka kaikki Montussa käyvät tuntevat. Hän huolehtii siitäkin, että Café Philon olosuhteet ovat kunnossa keskustelun ajan. Café Philon isä, johtaja Veikko Lindholm ei eilen ollut paikalla, vaan kansainvälisissä tehtävissään.
Café Philossa olisi eilen ennakkotietojen mukaan pitänyt olla alustajana ekofilosofi Pentti Linkola, mutta hänelle oli tullut illaksi este. Linkola olisi varmaan voittanut televisiovastaanottimet täyttäneen jääkiekkomatsin tai lähistöllä houkutelleet ylioppilastalon isot bileet, jos hän olisi ollut Café Philossa. Minä en ole ihan niin suosittu ja sijaisuudestanikin oli sovittu ja tiedotettu vasta edellisenä iltana. Lähes kaikki Linkolan etsijät pettyivät ja siirtyivät muihin puuhiin, eivätkä jääkiekon katselijatkaan tässä tilanteessa luopuneet matsistaan.
En kuitenkaan ollut iltaa kahvini ääressä yksin, vaan laadukkaassa seurassa. Pidin alustukseni. Puhuin minuudesta ja etsin inhimillisen teon vastuullista tekijää. Käytin apuvälineenä tuolla palkissakin oleva yhdeksän lokeron ruudukkoa, jonka keskuksena on minä. Sitä, miten minuus nähdään eri erityistieteiden filosofian ja filosofisten suuntausten näkökulmista, on mahdollista hiukan havainnollistaa ruudukon avulla, samoin kuin intentionaalisen teonkäsitteen tekijäminään liittyvää problematiikkaakin. Keskustelustakin muodostui mielenkiintoinen ja pienestä ryhmästä johtuen hyvin intensiivinen.
Ehkä Café Philossa tuon keskustelun aikana ohimennen pistäytyneet henkilöt olisivat liittyneet seuraamme, jos olisimme olleet vähän vähemmän keskittyneitä keskusteluumme - tai jos minä olisin näyttänyt julkisuudesta tutulta. Tässä mielessä toivon silloin tällöin, että olisin "televisiosta tuttu". Joka tapauksessa Cafe Philon olosuhteet ovat filosofiselle keskustelulle otolliset, sillä Vanhan Montun kirjastohuone on viihtyisä, palvelu toimii ja asiat sujuvat. Kahvi on hyvää ja varmaan siis kaikki muukin.
Filosofin alustaman keskustelun tarjoaminen ravintolan vakioasiakkaille ja pistäytyjille ynnä muille, on kiinnostava idea. Minulle tällainen yliopiston filosofian laitoksen ulkopuolinen opetus on tuttua, sillä olen vuosikymmenten mittaan opettanut filosofiaa erilaisten tutkimustehtävieni piiriin kuuluneelle väelle. Tilaisuudet ovat olleet monenmoisissa tiloissa.
Olen yleensä opettanut eilenkin toteuttamallani alustetun filosofisen keskustelun menetelmällä. Siihen aikaan olen ollut ensin Jyväskylän yliopiston ja sittemmin Tampereen yliopiston tutkimus-, kokeilu- ja kehittämisprojekteissa tutkijana. Kuulijat ovat olleet kaikkea ammatillisesti kouluttautumattomista eri ammattien korkeastikin kouluttautuneisiin asiantuntijoihin, opiskelijoista tohtoreihin ja työttämistä johtajiin. Ravintolakabinetissakin olen tuollaisissa tilaisuuksissa ollut, mutta järjestäjänä on yleensä ollut jokin yliopisto tai muu koulutusorganisaatio.
Eilinen Café Philon filosofiailta oli ravintolan järjestämää filosofian harrastustoimintaa niin alustajalle kuin muillekin keskustelijoille. Tämä on pienimuotoisena samanlaista filosofisen asiantuntemuksen tuomista kaikkien ulottuville kuin mitä on Tampereen yliopiston, Tampereen teknisen yliopiston ja Tampere-talon yhteinen vuotuinen perinteeksikin muodostunut Suuri Filosofiatapahtuma.
Filosofeilla ja filosofian opiskelijoilla on kyllä tapana keskustella kahviloissa ja ravintoloissa, mutta yleensä väittelyt ja intoilut tapahtuvat omassa tutussa filosofiaan perehtyneessä porukassa, jollaisten mukana minäkin olen silloin tällöin ollut. Minun nuoruudessani Jyväskylässä oli parikin ravintolaa, jossa filosofit kävivät omia aikojaan isollakin porukalla pitkiä ja antoisia keskusteluja. Niihin minäkin siihen aikaan osallistuin usein.
Nykyisin keskustelevien filosofien ryhmä liikkuu Tampereen tai minkä tahansa kaupungin ravintoloissa kokousten ja opintoseminaarien jälkeen, mutta keskustelu käydään yhä omissa porukoissa. Tällainen oma porukka on esimerkiksi Aatos eli Tampereen yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestö, jonka tiimoilta Tommi kysyi Aloitusmaiseman jutun kommentissaan. Aatoksella on perinteisesti joka torstai tapaaminen: alkuilta järjestötiloissa kahvitellen ja loppuilta jossain sovitussa ravintolassa filosofisista kysymyksistä väitellen. Jotenkin niin elämä sujui minunkin opiskeluaikanani, jota elin Jyväskylässä.
08:36 - /historia
2005-03-19
Tänään on 161 vuotta siitä kun Minna Canth syntyi
Muistoissani: Muinaisina opiskeluaikoinani ohjasin Minna Canthin näytelmän Papin perhe opiskelupaikkakuntani mukaisesti Jyväskylän ylioppilasteatterissa. Papin perheen voi lukea netistä, sillä Project Gutenberg kokeilee myös näin.
Tänään: Vaikka tänään vietettävä Minna Canthin syntymäpäivä ei ole Sisäasiainministeriön liputuspäivä, niin toki Sisäasiainministeriö suositti jo pari vuotta sitten tätä päivää yleiseksi liputuspäiväksi. Samana vuonna asian uutisoi myös nuori Helsingin normaalilyseon latinisti otsikolla Liputus Minna Canthille ja tasa-arvolle. Jotkut sentään liputtavat tänäänkin. Ainakin Naisjärjestöjen keskusliitto liputtaa tänään suomalaisen uranuurtajanaisen Minna Canthin kunniaksi. Ihmetystäni herättää kuitenkin se, että Minna - Valtakunnallinen naistutkimus- ja tasa-arvoportaali, joka kantaa sivujensa vasemmassa yläkulmassa Minna Canthin nimeä ja kuvaa, ei huomioi hänen tämänpäiväistä syntymäpäiväänsä lainkaan.
14:12 - /historia
2005-03-14
Maan korvesta varrelle virran - noin 21 vuotta alkutaipalettani
Hanget houkuttelevat hiihtämään. Tosin minun hiihtoni viihtyvät paremmin muistikuvissani ja unissani kuin nykyisessä talvisäässä, joka juttuni teeman vuoksi on heinolalaista malliltaan.
Huomasin sitten internetissä vaellellessani, että Fennica.Net - Suomi internetissä sivuston tarjoamien hakujen avulla voi pistäytyä kaikkiin Suomen kuntiin katsomaan, mitä minnekin asiallisesti kuuluu. Minä kävin sillä tavoin Pertunmaalla ja Heinolassa. Sen jälkeen sitten etsin tämän jutun linkityskohteita myös Googlen sekä selaimeni Dillon (onnea 5-vuotiaalle!) tarjoaman haun avulla.
02:53 - /historia
2005-03-11
Pitkittyneiden opintojeni ja pätkittyvän työ(ttömyys)urani taustaa
Olen miettinyt sitä, miksi hiljaisuus tuntuu nyt täyttävän mieltäni niin voimakkaasti, että siitä on tullut usean päivän ajaksi vallitseva tunnelma elämässäni. Aikaisemmissa elämänvaiheissa ovat monet menneisyyteni ymmärtämättä jääneet ja kipeät tapahtumat eläneet mielessäni suunnilleen koko ajan. Hankalat muistot ovat askarruttaneet ajatuksiani, ellen ole syrjäyttänyt niitä esimerkiksi haastavalla tai muuten uuvuttavalla työllä tai vaikkapa kiehtovaan televisio-ohjelmaan taikka kirjan tapahtumakulkuun uppoutumisella. Stressivaiheissa tämäkään ei ole ennen auttanut. Nyt on toisin.
Nyt elän jonkinlaisen sisäisen hiljaisuuden ilmapiirissä. Aloitusmaisemaan kirjoittaminen on tehnyt pelottavasta menneisyydestä sekä häpeälliksi kokemastani hitaasta opiskelu-urasta ja ikuiselta tuntuvasta pätkätyö(ttömyys)urastani julkisen. Näin on käynyt vähäisestä lukijamäärästä huolimatta. Kaikesta en ole kirjoittanut ollenkaan, enkä muustakaan ihan tarkoilla nimityksillä, mutta pelkojeni voittamisen kannalta kuitenkin riittävästi. Menneisyys ja nykyhetki pelottavine ja hävettävine asiantiloineen on jotenkin puhdistunut. Elämäni on asettunut sellaiseen rauhaan mielessäni, jota olen aina kaivannut. Sitä hiljaisuuteni nyt on.
08:58 - /historia
2005-02-06
Kuoleman vakava lapsuuden muisto
Katselin tänään televisiosta Inhimillistä tekijää. Kolme naista kertoi kertoi toimittajalle siitä, millaista on ollut olla kuuluisan ja naisten mieleisen kirjailijaisän menestyvä tytär. Ohjelma oli kiinnostava ja herätti mielessäni ajatuksia heihin liittyen.
Ikäväkseni mielessäni heräsi myös muistoja siitä, millaista on ollut olla minun isäni tytär. Hän ei ollut kirjailija, eikä kuuluisa, mutta olisi kyllä halunnut olla. Kirjoitan liitteeseen yhden muiston ajalta, jolloin en ollut vielä koulussa. Kävin silloin isän kanssa vierailulla lähikylässä. Muisto on kuoleman vakava.
21:14 - /historia
2005-01-25
Muistelen ihastusta, mielenterveystyötä ja teatteriharrastusta
Vietin akateemisten opiskeluvuosieni toisena kesänä pari kuukautta kylvettäjän ja mielisairaanhoitajan sijaisena Hesperian sairaalassa Helsingissä ja heti sen perään olin elokuussa Syksyn Ahkeruus Seinäjoen Harrastajateatterikesässä. Olen varmaan kertonut tästä joskus ennenkin, mutta tässä tämä tarina taas on.
14:30 - /historia
2004-12-18
Lapsenvahdin alkutaival
Lapsuusmuistot muualla: Kävin äsken lueskelemassa Kesät talvet, jossa Marleena viittasi myönteiseen sävyyn siihen, mitä maalainen on lapsuudestaan kirjoittanut ja kertoi omiakin kokemuksiaan. Blogien kommentointi ei tällä kertaa onnistunut lukemisen yhteydessä, joten mainitsen tässä: kiitos kivoista jutuista kummallekin. Kiinnostavia ja jollain tavoin tutun tuntuisia lapsuuden kokemuksia noissa teksteissä on.
Kolmevuotias lapsenvahti: Tämän Aloitusmaiseman historia-polulle olen kirjoittanut jotain omista lapsuuden kokemuksistani ja muutakin elämäni eri vaiheista ja juonteista, joten tästä lapsenvahdin näkökulmastakin siellä näkyy jälkiä. Tällä kertaa mielessäni on kuva itsestäni noin 3-vuotiaana vastuuseen velvoitettuna ja sitoutuneena lapsenvahtina. Minun piti olla puolitoista vuotta nuoremman, mutta pikkuveljistäni vanhimman vahti hänen opetellessaan kävelemään. Isäni oli pienviljelytilan tehtävissä, samoin kuin äitinikin. Isoveli oli laitettu muihin töihin. Olin kuulemma luvannut hoitaa tämän lapsenvahdin tehtäväni hyvin, mutta ei minun panokseni aina täyttänyt vaatimuksia. Muistan nämä tapahtumat vanhempieni kertomuksina, joita kuulin lapsuuteni ja nuoruuteni mittaan aina, kun meinasin luistaa pikkuveljien ja pikkusiskon leikkeistä omiin oloihini.
Onneksi lapseen ei sattunut: Erään kerran oli pienen keittiömme ruokapöydällä liinan päällä uusi, kauniin värinen astiasto. Ehkä tuo astioiden kauneus houkutteli valvonnassani olevaa velipoikaakin puoleensa, sillä ainakin minä olin siinä astioita ihailemassa. Velipoika yritti nousta viereeni seisomaan ja otti pöytäliinasta tukea. Eihän se liina pöydällä pysynyt. Pojan tartuttua liinaan ei hänen asentonsa ollutkaan vakaa, vaan hän kellahti nurin. Onneksi veli kellahti jotenkin kauemmas taaksepäin, niin että hänelle ei käynyt muksahdusta kummempaa. Astiastosta tuli entinen, sillä pöytäliina oli vetänyt astiaston lattialle sirpaleiksi. Sain melkoiset moitteet huolimattomasti hoidetusta tehtävästä ja kuulin siitä sitten silloin tällöin myöhemminkin. Niinpä ostin lopulta 15-vuotiaana kesäpalkallani kotiin mielestäni kauniin astiaston tuota rikkoutunutta korvaamaan. Ajattelin, ettei minulle sitten enää tarvitse tästä huolimattomuudestani muistuttaa.
Onneksi lapsi ei hukkunut: Tämä sama veli opetteli kävelyä minun valvonnassani myös pihalla. Siellä oli iso saavi, jonka turvin hän nousi seisomaan ja kurkottautui laidan yli syvemmällä olevaa vettä loiskimaan. Minä olin varmaan siinä omaa kuvaani veden pinnasta peilaamassa ensin ja keskittyneenä omaan kuvajaiseeni. Velipojan kurkotus ei onnistunut yhtä hyvin, vaan hän luiskahti siitä sellaiseen asentoon vyötäröstään pää alaspäin roikkumaan, että hänen päänsä upposi veteen. Minä olin kuulemma jotenkin kannatellut veljeni päätä veden pinnalla ja yrittänyt vetää häntä saavista ylös samalla, kun olin huutanut vanhempani apuun. Tämä tapahtui sen kesän jälkeen, jona serkkutytöt veivät minut ensimmäistä kertaa järven rantaan ja opettivat minua uimaan niin, että he kannattelivat minua veden pinnalla. Tämän uimaan opettamisen minä muistan ja siksi uskon vanhempiani, jotka väittivät, että minä tosiaan tiesin pitää velipojan päätä veden yläpuolella, ettei hän hukkuisi. Sankaruuttani ylistettiin vuosikaudet, mutta samalla minulle myös muistutettiin, että koko hengenvaarallista tilannetta ei olisi syntynyt, ellen minä olisi ensin hoitanut tehtävääni huolimattomasti. Uskoin vanhempiani tässäkin asiassa, sillä en minä pystynyt myöhemminkään aina huolehtimaan siskosta ja pikkuveljistä niin, ettei vahinkoja joskus tapahtunut.
Onneksi lapsi ei eksynyt: Kolmas huolimattomuuttani kuvaava tapaus tuon saman veljeni kävelemään opettelemisen ajoilta tapahtui myös ulkona. Veli osasi jo kävellä, mutta tarvitsi koko ajan valvontaa, joka oli minun vastuullani. Taisi olla mansikka-aika, sillä minä keskityin marjojen poimimiseen, enkä muistanut pitää veljeä silmällä. Jonkin ajan kuluttua vanhempani havahtuivat siihen, että veljeä ei näkynyt missään. En minä tiennyt, missä hän oli. Minua moitittiin siitä, että minä olin päästänyt pienen lapsen eksymään kotimme vieressä olevaan metsikköön, vaikka minun piti nimen omaan vahtia, että hän pysyy pihassa. Sankariksi nousi tarinan musta hevonen, nimittäin meillä tuolloin ollut hevonen seurasi veljeäni ja hirnumalla kutsui vanhempani sinne, missä veljeni oli. Joissain myöhempien vuosien laiminlyönneissäni sain kuulla opettavaisen tarinan siitä, miten hevonenkin pystyy hoitamaan minulle annetun tehtävän, vaikka minä huolimattomuuttani en siihen pysty.
Sitten muutimme muualle: Muutimme tuolta pienviljelystilalta pois minun ollessani kolmevuotias ja tuolloin uuteen kotiin mennessämme äitini odotti jo pikkusiskoani ja vanhin pikkuveljeni osasi kävellä. Uudessa kodissa meillä ei enää ollut hevosta. Se oli jäänyt mökkejä päikseen vaihdettaessa entiseen kotiimme sen uusille omistajille.
Toivon hyvää.
21:20 - /historia
2004-12-06
Suomi, sisukkaat ja minun valintani
Onnea Suomi: Minä olen sillä lailla isänmaallinen ollut aina, että arvostan maamme itsenäisyyttä ja sen hyväksi tehtyä työtä. Pidetään nyt huolta siitä, että Suomi säilyttää itsenäisyytensä myös Euroopan Yhteisössä ja kaikissa suhteissaan sen puitteissa ja muutenkin. Lämpimät onnitteluni Suomen itsenäisyyden johdosta meille kaikille suomensuomalaisille kielestä riippumatta sekä ruotsinsuomalaisille ja euroopansuomalaisille, ulkosuomalaisille ja suomenulkolaisille sekä ystävällinen kannustukseni kaikille muille!
Suomalaisia kohtaloita: Äitivainaa ja isävainaa putosivat aikanaan aikuiselämänsä köyhyyteen melko isojen ja vauraiden maatilojen lapsikatraasta niin, että kummallakaan ei ollut kahta vuotta enempää koulutusta. Käytännön toimeentulon kannalta he lähtivät lapsuuden kodistaan ammatitta ja perinnöttä, mutta talollisen lapsen kotikasvatus eväinään. Oman elämäni työttömyysvaiheissa minä olen isäni työttömyysjaksojen vuoksi toisen sukupolven työtön. Sisarusparvestamme minä olen kuitenkin ainoa, jota työttömyys on vaivannut pitkin matkaa. Oma vikani, sillä minähän valitsin herrojen koulutusreitin ja sieltä aloikseni filosofian ja tutkimuksen, eikä näillä aloilla riitä lahjakkaimmillekaan pitkiä pestejä kuin harvoille onnekkaille. Koulutukseni kannalta minä olen suvun ensimmäinen ylioppilas ja sukupolveni ainoa maisteri, mutta seuraavassa sukupolvessa ylioppilaita ja akateemisen koulutuksen saaneita tai sitä paraillaan hankkivia on lisää. Olen varakkaiden tilallisten lapsenlapsi, vähävaraisten ahkerien mökkiläisten lapsi, työtön tuplamaisteri ja yliopistossa työskentelevän maisterin äiti. Jatko-opintojen suhteen poikani ja minä olemme suunnilleen samassa vaiheessa eli me teemme väitöskirjaa kumpikin tahoillamme, tosin hän tekee sitä ohjelmistotekniikan assistenttina ja minä rahoituksen ja pestin metsästyksen ohella.
Äitivainaan isän maa(tila): Äitivainaa syntyi ennen Suomen itsenäisyyden aikaa. Lapsena luulin, että hän olisi siksi ollut venäläinen, mutta eipä vaan ollut. Hän oli paljasjalkainen suomensysmäläinen, kulkeepa valtion raja mistä vaan. Äitini kertoi omasta isästään ja lapsuutensa kotikylästä hurjaa teloitustarinaa, jossa äidittömäksi jääneestä pikkutytöstä meinasi tulla punaisten ja valkoisten riidanpidon vuoksi myös isätön eli täysorpo. Se olikin semmoinen tarina, josta pitää ennen kertomista todeta, että olen tarkistanut kertomuksen ainoastaan kysymällä joiltain sukulaisilta. Heillekin tapahtumien kulku on kerrottu samoin kuin äitivainaalle. Minä kerron omin sanoin näinikkää: Leskeksi jäänyt äidinisäni oli ison torpan isäntä, mutta tässä tilanteessa hän seisoi lähiseudun punaisiksi väitettyjen miesten kanssa heidän itse kaivamansa haudan reunalla ja odotti valkoisten teloituslaukausta. Äidinisä luuli viimeisen hetkensä tulleen, kunnes hänen torppansa omistanut isäntä heräsi puntaroimaan arvojaan. Isäntä vissiin katsoi mielessään ja muutenkin kukkaroonsa, vaikka perusteluna oli myös viiden lapsen hyvinvointi. Äidinisäni kuoltua olisi tullut isännän tehtäväksi huolehtia torpparivainaan viidestä orpolapsesta. Isäntäpä kysyi muilta hinnan ja osti torpparinsa pois teloitusrivistä. Teloitus suoritettiin ja pelastettu mies peitti haudan. Äidinisä kasvatti muiden tuella ja omalla tavallaan sen ajan yksinhuoltajaisänä viisi lastaan aikuisiksi, samalla kun laajensi torpasta omaksi taloksi itsenäistyneitä tiluksiaan. Hän menestyi tilallisena ihan kelvollisesti, niin että perijäksi valittu tytär sai aikanaan ison tilan. Äitini ei saanut isänsä maa(tila)sta maailmalle mukaansa kuin vahvan sisunsa ja hurjan luontonsa, joita ei ollut koulutuksella kesytetty. Hän naureskeli ryysyrantalaisuudellemme, teki ahkerasti kotitöitä ja kasvatti kuusi lasta puolisonsa kanssa, joka oli monessa mielessä hänen kohtalotoverinsa, mutta eli parikymmentä vuotta lyhyemmän elämän kuin äitini. Äitini eli vaikeissa olosuhteissa sisäisesti rikkaan 82 vuoden mittaisen elämän.
Isävainaan isän maa(tila): Meillä ei lapsuudessani juurikaan puhuttu talvi- ja jatkosodasta, sillä isä ei yleensä halunnut kertoa mitään sota-ajasta, eikä kuullakaan siitä mitään. Sen hän joskus sanoi, että tykistä hän oli pitänyt huolta taistelujen tuoksinassa ja joskus jostain sotahevosesta. Hän oli armeijassa tykkimies. Minä kuuntelin lapsena radiosta Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta sillä korvalla, että ymmärtäisin isääni paremmin, sillä hänessä riitti ymmärrettävää. Isä oli armeijan harmaissa alokasajoista lopulliseen rauhaan asti. Armeijasta hän oli sotaan mennyt ja rauhan tultua hänet kotiutettiin. Lomat ja välirauha hänellä oli niin kuin muillakin tietysti. Sodasta palattuaan isäni huomasi, että ei ollutkaan enää talollisen poika, vaan sotavammaisen talollisen veli. Sodan jälkeen isälle sentään lohkaistiin satojen hehtaarien reunasta raivaamaton ja niukka pienviljelystila samoin kuin toiselle hänen elossa ja vammoitta sota-ajasta selvinneelle veljelleen, jolle heidän äitinsä eli mummini syytinkikin tuli. Kolmas veli eli laitoshoidossa ja neljännestä tuli sodassa sankarivainaja. Viiden veljeksen kolme siskoa saivat myös vähän tai vielä vähemmän kotoa mukaansa - veljesten täyssisko, joka elää tuosta lapsikatraasta ainoana vielä tänäkin päivänä, sai vähän enemmän kuin heidän siskopuolensa, jotka eivät olleet toisilleen mitään sukua. Ulkoisesti isäni oli sodasta palattuaan ehjä ja komea mies, mutta sotavuodet jättivät häneen omat jälkensä, samoin syöksyminen sotatantereille lähteneestä isontalonpojasta sodasta palanneeksi toisten rengiksi ja oman pienviljelystilan raivaajaksi. Isänkään luontoa ei koulutus päässyt juuri hiomaan, mitä nyt mausteeksi kiertokoulujaksoja oli ollut parin vuoden aikana, rippikoulu sittemmin ja sotimisen rankka elämänkoulu. Isäni selvisi 59 vuotta kestäneestä elämästään olosuhteisiin nähden hyvin, mutta perheen elämä ei ollut missään vaiheessa helppoa.
Suomalaista sisua: Vanhempani avioituivat muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen, siinä vuosikymmenen vaihtuessa. He asuivat isäni perintömökissä viitisen vuotta, viljelivät maata ja kasvattivat lapsia. Ei siitä maasta lohjennut tarpeeksi leipää ja särvintä kasvavalle perheelle, joten he vaihtoivat päikseen mökin toiseen ja pääsivät sillä tavoin pienviljelystilan korpimökistä vielä huomattavasti pienemmän maa-alan omistajiksi, mutta tienvierusmökkiin valtatien varteen. Sinne he pysähtyivät kymmeneksi vuodeksi. Olihan isän siitä helpompi päästä satunnaisiin töihin, lasten aikanaan kouluun sekä synnyttelevän ja sairaalloisen, mutta tuhdin äidin sairaalaan tarvittaessa. Seuraavan mökin ympäriltä maa taas väheni, mutta oltiin sentään kirkonkylässä. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollisti koulutustason nousun seuraavalle sukupolvelle ja tarjosi perheen lapsille kansakoulun ja kansalaiskoulun sekä ammatillista koulutusta. Kun kaikilla sisaruksillani on aimo annos suomalaista sisua eväänä repussa ja mausteena elämäntiellä, ovat ainoa siskoni ja kaikki neljä veljeäni ahkeria kunnon kansalaisia ja taitavia töissään. Toivottavasti minä olen heidän kaltaisensa tällä omalla tavallani.
Minä valitsin herrojen koulun: Minulla oli jo lapsena niin paljon nuljahteluvaikeuksia venyväisten nivelsiteitteni kanssa, että etsin itselleni 10-vuotiaana portin elämänreitille, jossa nivelet eivät luiskahtele kovin usein kivuliaisiin asentoihin. Minä sain osaamisnäytöilläni, mutta myös supliikillani ja kansakoulun opettajani lobbaamisella sosiaalihuollolta tuen oppikouluun ja vanhemmilta luvan, lopulta. Heidän mielestään ei ollut ihan yksinkertaista suostua siihen, että Meidän Maija meni herrojen kouluun. Valitsemani koulu oli koulukaupunkini kahdesta herrojen koulusta eli oppikoulusta tosiaan se herraskaisempi. Minä valitsin sen tarkan ja tehokkaan haastattelututkimuksen pohjalta, enkä suostunut kompromisseihin. Kysyin yhdeltä yhteiskoululaiselta tytöltä ja yhdeltä yhteislyseolaiselta pojalta heidän arviotaan koulustaan ja valitsin sen, kumpi sai paremman arvion. Lisäksi luulin vuotta nuoremman ystäväni valitsevan saman koulun kuin siskonsa, mutta se on jo toinen tarina. Minä lähdin sosiaalihuollon täyttämällä kirjakassilla varustettuna linja-autolla herrojen kouluun ja maksoin matkani sosiaalihuollon kustantamalla linjurilipulla. Koulussa istuin koulun vanhempainyhdistyksen kustantamalla vapaaoppilaspaikalla, jonka sain köyhyyden, lahjakkuuden ja koululle vapaaoppilaspaikan vuoksi myönnetyn valtion tuen vuoksi. Tässä nykyisessä ajassa on taas pian sosiaalituki tarpeen, sillä 500 päivää tulevat kohta täyteen, eikä pestiä tai apurahaa ole mailla halmeilla. Kukapa voisi sanoa tätä työttömyysjaksoihin kahlehdittua, mutta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamaa koulutuksellista nousukierrettäni yksinkertaiseksi tai yksitoikkoiseksi?
Toivon hyvää.
17:36 - /historia
2004-09-15
Ex-ääniharavan kuntasuhdehistoria
Maanantaisen keskipäivän ja tämän hetken välissä olen suostunut, tullut hyväksytyksi ja ryhtynyt Vihreän Liiton/ Tampereen Vihreiden ehdokkaaksi Tampereelle. Kuntavaaleissa tähdätään valtuustoon. Sinne minäkin tähtään, kernaasti.
Matkan varrella vaaleihin mentäessä kirjoitan Aloitusmaisemassa myös ensikertalaisen kokemuksia suuresta (koosta riippumatta) vaalitaistelustani, tärkeistä asioista ja jokapäiväisestä elämästäni tässä minulle uudenlaisessa tilanteessa.
Nyt muistelen aikaa, jolloin vähäsen olin opiskelijapolitiikassakin mukana, kartoitan kuntasuhteitteni historiaa ja kerron viime maanantaina kuntapolitiikan suuntaan ottamistani ensiaskeleista.
15:50 - /historia
2004-09-14
Tampere historiassani
Minulla ja Tampereella on paljon yhteisiä kokemuksia. Viimeiset 11 vuotta olemme eläneet yhdessä. Tosin Tampereella on tänä aikana ollut muitakin ja jopa paljonkin pitempi aikaisia suhteita meneillään. Kaupunkilaisen osa on olla vain yksi kaupungin kaikista asukkaista, joten olen ihan hyvilläni näinkin. :)
Kun minun ja Tampereen suhde on nyt käymisvaiheessa, olen katsonut asialliseksi tarkastella suhdettamme menneitten vuosien varrelta nykyhetkeen asti. En ole lähtemässä, eikä Tampere ole luopumassa minusta. Päin vastoin: tahdon syventää vihreää kaupunkisuhdettani vaalien myötä. Meillä on tosiaan paljon yhteistä historiaa.
16:25 - /historia
2004-08-27
Perässähiihtoa elämää pitkin
Monet merkittävästi elämääni vaikuttaneet valinnat ovat aikanaan tuntuneet perustuvan harkintaan. Näin jälkeenpäin niitä katsoessani näen hiukan siitä, minkälaiset olosuhteet ja vaiheet ovat olleet myös vaikuttamassa elämäni linjautumiseen. Tai ehkä paremminkin on niin, että näen harkintani uudella tavalla, samoin tekojeni olosuhteet ja seuraukset.
Monet valintani olen tehnyt toisin kuin mitä läheiseni, kaverini ja sukulaiseni olisivat pitäneet suotavina. Jännittävää tässä onkin se, että koen itseni perässähiihtäjäksi silloinkin, kun muiden mielestä olen kulkenut aivan eri suuntaan kuin johtotähteni ovat menneet. Olen päätynyt omille teilleni, mutta harkitsen yhä itsenäisesti ja hiihdän samalla elämäni perässä.
21:41 - /historia
2004-08-21
Erikoistuin mielenterveyttä tukevaan erityiskasvatukseen
Työskentelin 1970-luvulla kolme harjoittelujaksoa psykiatrisissa hoitopaikoissa. Tarvitsin niitä oikeastaan vain kaksi erityispedagogiikkaa varten, mutta ensimmäinen jaksoni ei sitten kelvannutkaan.
Olin ensin kaksiosaisessa pestissä psykiatrisessa sairaalassa: aloitin kylvettäjänä (2 vk) alkoholismin katkaisuhoito-osastolla ja jatkoin vs. mielisairaanhoitajana (2kk) kroonikkovanhusten osastolla. Toinen pesti toteutui lastenpsykiatrisen sairaalan yhteisökasvatusta toteuttavalla osastolla kasvattajaharjoittelijana (2kk). Kolmannen harjoittelun tein mielenterveystoimistossa nuorille aikuisasiakkaille tarkoitettujen sosiaaliseen kuntoutukseen tähtäävien päiväryhmien ohjaajana (3kk vastaava aika tuntityönä yli vuoden kuluessa).
19:28 - /historia
2004-08-18
Ennen lukiota, lukiossa ja lukion jälkeen
Oppikoulun käyntini ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Kesällä ennen keskikoulun kolmannen (peruskoulun seitsemännen) luokan alkua muutimme mökistä toiseen. Minä kävin keskikoulun loppuun olosuhteista piittaamatta. Muu perhe paransi asumisolosuhteita kotona noina teinivuosieni kesinä, jolloin minä kävin kesätöissä muualla.
Äitini järjesti minulle mahdollisuuden jatkaa lukiossa tätini avulla. Ahtaudesta tuli toisenlaista, mutta lukio jatkui. Tein kesäisin töitä, hankin varaventtiilin ja pääsin ylioppilaaksi. Reittini ohjautui kauas tädin ja kodin luota ammattikouluun Helsinkiin. Siitä tuli reitti työhön, mutta tein siitä välivuoden.
21:02 - /historia
2004-08-17
Voinko muistaa?
"Varhaisia muistoja" juttuni kommenteissa saan lievää tukea ja korrektisti esitettyä epäilyä alle 3-vuotiaan kyvylle muistaa.
Tommi(pommin) mainitsemalla tavalla myös minä ja jotkut tutuistani muistamme tapahtumia ajalta ennen kuin kolme vuotta tuli täyteen. Minunkin tutuissani on myös niitä, jotka eivät muista yhtenäisestä lapsuudestaan juuri mitään.
Nimetön kommentoija esittää tutkimuksiin viitaten arvelun, että olen konstruoinut muistot esimerkiksi sukulaisten puheista. Muistia on tosiaan tutkittu ja päädytty tuohon kolmen vuoden rajapyykkiin. Asia ei ole minulle ihan outo. Suoritin nimittäin muistiakin käsitelleitä psykologian, erityispedagogiikan ja kasvatustieteen opintoja joskus hillittömän kauan sitten. Muistan tuon kolmen vuoden rajapyykin muistamiselle jo niiltä ajoilta. En ole löytänyt myöhemminkään muuta tieteellistä muistin rajaa.
Kolmanneksi kirjaamani muisto selviää epäilyksiltä, sillä sipulien kuivatuksen aikaan olin jo 3-vuotias.
Toisen muiston aikaan osasin puhua. Olen kuullut perheeltäni, että opin hyvin varhain puhumaan ja tarkkailin outoja ilmiöitä vakavasti. Iloiset serkut, jotka kuuluvat toiseen muistooni, olivat minun maailmassani outo ilmestys. Elimme kuulemma monin tavoin vaikeita aikoja noina vuosina. Niiden ongelmien vuoksi me sitten muutimmekin sinä kesänä, jona täytin kolme vuotta. Tosin iloton aika jatkui senkin jälkeen. Iloisista muistoistani en ole keskustellut suvun kanssa. Tarkistin uintireissun muiston vasta viime keväänä, jolloin satuin kertomaan muiston toiselle reissussa olleelle serkulleni.
Ensimmäisenä kertomani muiston kirjoitin sanoiksi kymmenisen vuotta sitten ensimmäisen kerran, mutta itse muistosta en ole keskustellut kenenkään kanssa sitä ennen. Muisto tai mikä lie se onkaan, on kokonaisuudessaan outo ja pelottava. Kirjoitin siitä vain pienen osan blogiini, hienotunteinen kun olen.
Oikeastaan tapahtumat, joita kuvasin varhaisissa muistoissani, ovat minun kannalta olennaisempia kuin se, onko muisto autenttinen. En ole muistin tutkija, eikä blogini ole tieteellinen raportti. :)
- maura
16:24 - /historia
2004-08-16
Varhaisia muistoja
Ensimmäinen muistoni on sanaton, enkä ihan varmasti osaa sanoa, miten se on syntynyt. Olen sanoittanut muiston niin, että kertomus vastaa suunnilleen sitä, mitä muistan. Silti jää paljon sanomatta.
Katselen naista, joka ojentaa käsiään ottaakseen jotain syliinsä. Tunnen valtavan pettymyksen aallon ympärilläni. Yritän kertoa hänelle, miten paljon häntä rakastan. Hän ei ymmärrä minua. Hän siirtyy syrjemmälle ja näen miehen. Hän nojaa ovenpieleen. Tunnen pilkallisuuden piikkejä. Mies ojentaa kätensä ottaakseen jotain syliinsä. Tunnen polttavan rakkauden ympäröivän minut. Yritän kertoa hänellekin, että rakastan häntä. Hänkään ei ymmärrä minua. Hän sanoo tappavansa jonkun. Minä tunnen niin polttavan vihan ympärilläni, että se melkein tukehduttaa minut. Mies vetäytyy äkkinäisin liikkein taaksepäin. Mies ja nainen katsovat toisiaan pilkallisesti. Yritän sanoa heille, että minä olen tässä ja rakastan heitä. He katsovat toisaalle. Minäkin katson ja näen liikkumattomana makaavan pikkulapsen. Sitten näen heidän kasvonsa yläpuolellani. Ojennan käteni heitä kohti, mutta he kääntyvät ja menevät pois.Toinen muistoni on syntynyt sinä kesänä, jolloin täytin vuoden. Silloin kaksi serkkutyttöä eri perheistä pyöräili kymmenien kilometrien matkan vieraillakseen meillä korvessa. Serkuista ja minusta, muustakin perheestä on olemassa pari valokuvaa tuon vierailun ajalta, joka oli ainoa laatuaan. Tämänkin muiston olen sanoittanut myöhemmin, mutta kaikelle ei ole sanoja.
Istun polkupyörän kyydissä turvallisesti. Ilma liikkuu ohitseni joka puolelta. Istuin tärähtelee, sillä kuljemme metsätiellä, jolla on sorainen pinta. Vihreää on paljon molemmin puolin liikkuvan ilman takana. Hiukseni hulmuavat tuulessa ja tuuli tuntuu kasvoilla vahvasti. Pysähdymme ja minut nostetaan lämpimälle rantahiekalle. Sitten minulla ei ole vaatteita, mutta isoilla tytöillä on uimapuvut. He kävelevät hiekalla veden rajaan ja veteen ja veteen ja veteen. Heitä ei näy ja sitten näkyy. He nauravat ja roiskuttavat vettä. Minä seison hiekalla ja katselen. Minun kultapollani hehkuu taivaan sinisessä ja kasvoillani. Vesi kimaltelee ja minun tekee mieleni veteen. Tytöt juoksevat nauraen luokseni. Kuljemme käsi kädessä hiekkaa ja vesi nousee jalkojeni yli. Vettä on paljon joka puolella. Tytöt nauravat ja roiskuttavat vettä. Minäkin läiskin vettä käsilläni. Kädet tarttuvat minuun ja nostavat minut vatsalleni veden päälle. Potkin vettä jaloillani ja läiskytän vettä käsilläni. Kädet ovat vahvat. Serkut juttelevat ja neuvovat ja kuivaavat ja pukevat. Taas polkupyöräilemme auringossa ja vihreässä tuulessa kotiin. Tytöt nauravat ja kävelemme käsikkäin. Vaatteet pois ja kuumaan saunaan. Loistavan punainen esine on serkun kädessä. Se on kaunis, mutta en tiedä mikä se on. Serkku saippuoi hiukseni ja selittää punaisesta pyöreästä ja sakaraisesta esineestään: sillä kammataan saippuaista päätä. Saan sitten paljon hyvää vettä päälleni. Nyt tiedän, mikä se punainen kapine on. Serkku antaa sen minulle. Sinä saat sen omaksi, hän sanoo ja käärii pyyhkeen harteilleni. Nyt esine on tiukasti minun kädessäni. Juoksen polkua ja nousen portaat serkkujen kanssa. Ovi on avoinna ja tupa on siinä edessämme. Ojennan punaista omaisuuttani kädessäni ja ajattelen äitiä sitä katsomaan: katso äiti, punainen pesukampa on nyt minun, serkku antoi. Punainen on minun! Koko lattia on kuitenkin tyhjä eikä tuvan perälläkään ole ketään.Sinä kesänä, jona täytin kolme vuotta, muutimme noista korpimaisemista viitostien varteen. Isäni ja hänen nuorempi siskonsa vaihtoivat pienviljelystiloja keskenään. Me saimme nyt pienemmän tilan, mutta se oli valtatien varressa.
Pääsin istumaan kuljettajan viereen. En tiedä missä toiset ovat. Autossa on meidän tavaramme. Lopulta tulemme perille, minulle sanotaan. Näen kauniin värisiä taloja peltojen keskellä. Auto nousee vielä mäen ja kääntyy hiekkapiennarten välistä harmaan pienen talon pihaan. Täällä on monta muutakin harmaata rakennusta. Yksi varmaan kaatuu kohta. Se on niin kallellaan. Siellä on sipuleita orsilla kuivumassa. Ne ovat nyt meidän, sanoo isä. Isoveli meni omille teilleen ja äiti on hoitamassa pikkuveljeä. Isä sanoo, että vinoon rakennukseen ei saa mennä ilman lupaa, sillä siellä on rottia. Pihan perällä on toinen vino rakennus. Siellä on puita liiterissä, jossa ei ole lattiaa. Isä sanoo, että puita saa hakea, jos käsketään. Minä kysyn leikkimään menemistä ja saan mennä. Minä menen hiekkapiennarta kaivamaan sinne, mistä auto tuli isolta tieltä pihaan. Se on tuttu paikka: olen leikkinyt hiekalla ennenkin. Minä istun hiekassa ja kaivan koloja melkein pystysuoraan hiekkapenkkaan. Hiekka on keltaista ja kuivaa. Teen hyviä koloja. Uusi koti on mainio, sillä täällä on oikein hyvää hiekkaa.Tästä muutosta lähtien minulle on kertynyt paljon lapsuusmuistoja ja sitten muistoja iät kaiket. Muistini ei ehkä ole tarkka, mutta muistot tuntuvat olevan olemassa joka tapauksessa. Jospa minä olen joutunut ajattelijaksi alusta asti?
- maura
18:26 - /historia
2004-08-13
Kotitekoinen sunnuntaiaikuinen
Suomalaisten olympialaisten ja suomalaisen Miss Universumin vuotena tapahtui muutakin jännittävää. Perheeltämme nimittäin paloi sauna ja paljon pyykkivuorossa olleita vaatteita. Ei siinä muuten mitään sen kummempaa olisi, mutta meillä korvessapäin on ollut tapana syntyä saunassa. Minä olin siis kovasti syntymäpaikan tarpeessa.
Voisinpa sanoa, että mietin kuumeisesti ratkaisua tähän visaiseen ongelmaan, vaan en ainakaan muista niin tehneeni. Isä tietysti rakensi aikanaan uuden saunan, mutta ei se tähän hätään ehtinyt. Asia ratkesi kuitenkin parhain päin. Sunnuntailapsi kun olin, niin synnyin tietysti kammarissa. :)
Keittiö oli matala ja pieni, eikä kammari ollut senkään kokoinen. Mummoni (isäni äiti) toimi kätilönä. Siihen hän oli maaseudun eläjänä ja seitsemän lapsen äitinä tottunut. Kerrotaan, että hän kulki pitkin maita ja mantuja, kun niillä seuduilla jossain kätilöä tarvittiin. Noilla reissuilla hänellä oli usein turvana mukanaan suosikkipoikansa eli lapsi-ikäinen isäni. Isä oli 33-vuotias nyt ja paikalla. Minä taas olin ainoa mummoni avustuksella syntynyt lapsi meidän perheessämme.
Olen siis kotitekoinen ja alkuani peräkammarintyttö. Sunnuntailapseksi olin melko myöhään liikkeellä, sillä ilta oli jo tulossa ennen kuin reippaasti ja suuremmin äitiä tönimättä putkahdin maailmaan. Naapurien naisväki kertoi olleensa meillä sunnuntaisilla iltapäiväkahveilla äidin seurana. Heidän mielestään äitini pistäytyi vain puoleksi tunniksi kammariin ja palasi synnyttäneenä takaisin kahville. Tuon puolen tunnin kuluessa minä kuulemma lisäsin hienostuneen huudahdukseni tämän maailman monenmoisten äänten joukkoon. Saattoi kyse olla kyllä myös parkumisesta.
Minulla oli syntyessäni käsissäni kuoleman kintaat eli käteni olivat jotenkin siniset. Mummoni hoiteli käteni kuntoon. Tämä ennusmerkki oli joku sellainen "hoitaen parantuvat kuoleman kintaat". Mummoni sai siitä mahdollisuuden kertoa äidilleni sen, mitä hän vankan elämänkokemuksensa turvin tulevaisuudekseni näki. Hän ennusti minulle hengenvaarallisen vaikeaa alkuelämää ja lupasi, että jos selviytyisin hengissä elämäni alkupuolen, niin lopulta myös kärsimys lakkaa ja sen jälkeen kaikki olisi hyvin. Mummoni kertoi, mitä pitää tehdä, jotta selviydyn.
Kyse ei kuitenkaan ollut mystiikasta, vaan olosuhteisiin ja kokemukseen perustuvasta arviosta. Äitini ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Mummon vakavasta vaatimuksesta äitini kuitenkin kertoi minulle jo varhaisessa lapsuudessani mummon ennustuksen ja neuvot. Minä otin ne tosissani.
Mummoni neuvoista onkin ollut minulle apua elämässäni. Itse taisin keskustella hänen kanssaan vasta seitsemänvuotiaana. Ei hän sen jälkeen enää monta vuotta elänytkään.
Nykyisin koen olevani sunnuntaiaikuinen ja omassa peräkammarissani olen vain osa-aikaerakko. Pidän elämästäni tämän hetken näkökulmasta katsottuna. Erityisen mukavalta tuntuu kuulla (ja myöskin lukea nettipäiväkirjasta) oman aikuisen lapseni kuulumia ja keskustella molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä hänen kanssaan puhelimitse ja kohdatessamme.
- maura
10:42 - /historia
