Pätkätyöt ja työkunnon kivikot

Työnpätkät ovat tulleet ja menneet elämäni mittaan. Joskus ketjutettuna pätkätyönä, joskus pätkätöinä pätkätyöttömyyksien välillä. Toisen maisterintutkinnon hankkiminen ensimmäisen rinnalla ei ole auttanut työllistymisasiaa, pikemminkin minun kohdallani päinvastoin.

Myöskään yritykseni etsiä muita työllistävämpiä aloja eivät ole tuottaneet tulosta elämäni mittaan, joten turha minua on neuvoa etsimään töitä luovasti, kuten joku taannoin totesi: “Akateemisesti koulutettujen pitäisi tehdä kesä vaikkapa ruohikon leikkaamista, sillä erilainen työ osoittaisi luovuutta”.

Ehkä tuo oli tarkoitettu välityöksi työllisille akateemisille, eikä minulle kolmen kuukauden toiminnanjohtajan osa-aikapestini vaihtoehdoksi?

Mistäkö minä nyt tämän katkeruuden tälle päivälle keksin, kun olen ollut niin kekseliäs näkemään hankalissakin tilanteissa hyviä puolia?

Ensinnäkin minut esiteltiin Viikinsaaressa viime tiistaina yleisölle akateemisena pätkätyöläisenä, mistä ei ollut ollut puhetta, eikä pelkästään toiminnanjohtajana, jota nykyisessä pestipätkässäni olen. Muut kaksi puhujaa esiteltiin kansanedustajana ja järjestösihteerinä puuttumatta heidän muuhun työhistoriaansa.

Olen yrittänyt sulatella asiaa kolme vuorokautta, mutta yhä olen sitä mieltä, että pätkätyöläisen voi esitellä meneillään olevan työpätkän (tässä toiminnanjohtaja) mukaan, eikä sitä tarvitse selitellä pätkittäisen parikymmenvuotisen oman alan uran (tässä filosofi ja tutkija) avulla. Olisi ollut kohteliasta puhua vaikka filosofin tai tutkijan urasta, jonka rahoitustauolla olen toiminnanjohtaja.

Toki ymmärrän, että kaunistin poliittisen puhujakolmikkomme ammattien ja työllisyystilanteen skaalaa siinä, että akateeminen pätkätyöläinen (minä) on yhdistyksen toiminnanjohtaja eli järjestössä määräaikaisena, kun toinen puhuja on kansanedustaja eli pätkätöissä valtiolla ja kolmas puhuja on järjestösihteeri toistaiseksi palkattuna eli käytännössä vakinaisessa pestissä.

Haluaisin olla filosofi ja tutkija, mutta siihen ei tällä hetkellä ole rahoitusta. Ehkä sitä ei tule koskaan, sillä poliittisen yhdistyksen osa-aikaisen toiminnanjohtajan pestipätkät eivät kai paranna tutkimuspestien saannin todennäköisyyttä. Sitä paitsi olin sairauslomalla viimeisimpien apurahanhakujen aikana, joten niitä en saanut tehtyä.

Sairastaminen onkin yksi osa tätä tämän päivän huonoa tuultani, kerron siitä vasta kolmanneksi eli lopuksi. Sitä ennen jatkan pätkäpesteistä (ja toiseksi realiteettitestauksesta).

Halusin edellisen toiminnanjohtajapätkäni viimeiset kuukaudet, että työnantaja varmistaisi minulle toiseksi parhaan eli pitkän, siis vuoden mittaisen jatkopestin. Olisin halunnut sitä vielä siinä vaiheessa, kun tätä meneillään olevaa kolmen kuukauden pestiä rukattiin: olisi ollut mahdollista tehdä vuoden sopimus vähemmillä tunneilla, koska käytettävissä oleva raha on pienempi. Tunnit säilytettiin ennallaan ja sillä pohjalla tämä kolmen kuukauden pestini syntyi vuoden mittaisen pestin pätkän perään ketjuun.

Elokuussa katsotaan, jatkuuko pesti taas vai ei, eli tarvitaanko toiminnanjohtajaa ja onko siihen varaa. Jos vastaus on “kyllä”, minä jatkanen jollain tunti- ja rahamitoituksella. Jos vastaus on “ei”, yhdistys ostaa tarvitsemansa minimityön yksittäisinä tunteina joltain muulta yhdistykseltä.

Minun saamani pätkätyöt eivät toistaiseksi ole pätkittyneet siksi, että juuri minua ei olisi haluttu töihin. Pätkät ovat syntyneet siksi, että minun työnantajillani ei ole ollut rahoitusta, joka riittäisi toistaiseksi olevaan pestiin (tai edes pitempään yhtäjaksoiseen pestiin) – tai työpaikassa ei ole ollut tehtävien tilapäisyyden vuoksi vakituisen työntekijän tarvetta juuri siihen kohtaan.

Toisekseen olen tänään vähän pettynyt siksi, että yrittäessäni sinnikkäästi kertoa vaikkapa kuppilakeskusteluissa omasta nykyhetkestäni siinä nähtävissä olevan myönteiseen tulevaisuuteen (ehkä) johtavan puolen, sille nauretaan kuin täysin mahdottomalle asialle tai sitä arvioidaan kiitellen sen optimismin onnistuneisuuden vuoksi.

Kuulijat eivät näe tilanteessani sitä valoa, minkä siihen suurella vaivalla rakennan, vaan nauravat puheilleni kuin vitsille ikään ja vielä selittävät huvittavan ristiriidan esimerkiksi näin: “Vai että hyvää kuuluu, vaikka palkka ei riitä elämiseen ja pesti päättyy kohta, heh heh. Pitäisikö tuo uskoa?”

Kaikki eivät naura, mutta eivät myöskään niele aurinkoisuuttani sellaisenaan, vaan kertovat ihailevansa minua, koska näen risukasani läpi auringon. Vertaus on minun, mutta oikeasti minulle kerrotaan takaisin ongelmiani ja sitä, miten ihailtavaa on minun elämänkaaressani ja -tilanteessani nähdä jotain hyvää.

Ehkä kuulijat sittenkin pelkäävät, että elän pilvilinnoissa, enkä itse näe kulkevani kainaloitani myöten suossa?

En kiitä optimismini kiittäjiä (tai hyväuskoisuudelleni naurajiakaan) siitä, että minut aina vedetään todellisuuden sietämisen ja tiedostamisen nimissä takaisin hankaluuksieni keskelle, kun juuri olen kuppilakeskustelussa tai muussa jutustelussa suurella vaivalla tarjonnut elämääni jonkin myönteisen menneisyyden tulkinnan, nykyhetken näkökulman tai tulevaisuuden mahdollisuuden.

Kiitän tässä ja aina mielessäni niitä (poikaani ja joitain ystäviäni, usein myös sisaruksiani), jotka jaksavat luomani “hyvää kuuluu kiitos” -tervehdyksen ja ehkä jopa valoisan tulevaisuuden vision kuultuaan pitää omana tietonaan, että he kyllä tietävät jotain myös minun elämänpolkuni kivikoista.

Kolmanneksi tunnen silmiä kirveltävää avuttomuuden tunnetta elämänpolulleni keväällä viskautuneen uuden kivenmöhkäleen edessä. Se tuntuu olevan isompi kuin olen osannut aiemmin arvioida. Niin kuin se ei riittäisi, että nykyinen osa-aikatyön pätkäni loppuu elokuun lopussa, niin nyt kesälomalla lepäämistä haittaavat kivut, hitaus ja väsymys ynnä muut oireet, jotka vaikeuttavat myös tutkimus- tai pestinjatkamisrahoituksen etsimistä.

Tulehdus on vielä jonkin verran päällä, joten sitä hoidetaan, eikä kilpirauhasen toimintahäiriöitä, joka paranee omillaan, hyvässä lykyssä. Tänään jatkettiin toinen parin viikon lääkekuuri eilen päättyneen lääkekuurin perään, vaikka luulin jo kesäkuun lopussa olevani kunnossa sitä ennen päättyneen lääkekuurin jäljiltä.

Hyvässä lykyssä minun kilpirauhaseni palaa normaaliin toimintaan tulehduksen parannuttua, mutta siihen tuntuu kuluvan aina vain lisää aikaa. Jos huonosti käy, kilpirauhanen juuttuu tähän minua nyt vaivaavaan vajaatoimintaan, mutta siinä vaiheessa (ilman tulehdusta) sitä vissiin voidaan kompensoida lääkityksellä.

En tiedä, kauanko tätä kivuliasta hitautta ja väsymystä riittää, ennen kuin normaali vauhtini palaa joko tervehtymisen toteutumisesta johtuen tai toteutumattomuuden vuoksi määrättävän lääkityksen avulla.

Ihan niin kuin elämä ympärilläni olisi nopeutunut – toivottavasti tilapäisesti sentään.

Leave a Reply