Rivo satakieli ja mieleen tunkeutuminen

Luin Leena Lehtolaisen dekkarin Rivo satakieli. Olen lukenut melkein kaikki muutkin hänen kirjoittamansa kirjat.

Lehtolainen kirjoittaa aina arkisesti. Tämä satakieli oli jollain tavoin raaempaa (vähemmän kypsää) tekstiä kuin arkisuus edellyttää ja ihan eri tavalla lukijaa kohtaan tunkeilevaa kuin muut Maria Kallio -kirjat. En haluaisi saada lukiessani niin konkreettisia mielikuvia naisista seksuaalisen ja muun väkivallan kohteena kuin sain tuosta kirjasta – varsinkin, kun kyse sitten kuitenkin usein oli kirjan henkilöiden kuvitelmista enemmän kuin heidän elämästään.

Luin tämänkin kirjan tarkkaan niin kuin aiemmat, mutta nyt suuttuneena kirjoittajaan. En minä mikään hienohelma ole, mutta jotensakin järkyttynyt kylläkin olen tämän kirjan äärellä ollut – ja vieläpä kahdesta eri asiasta. En ole järkyttynyt kirjan henkilöiden toiminnasta, vaan kirjailijan tavasta käsitellä heitä.

Kirjan juonenkehittelyssä hyödynnetään yhden todellisen henkilön poliittista tahraamista sillä varjolla, että samalla muistutetaan juonen sisällä, että kyse on mustamaalauksesta. Yhden kuvitellun rikoksen kohteeksi on nimittäin kirjoitettu oikeasti olemassa oleva ja tarkoituksellisen selvästi tunnistettava nainen. Miksi hänet piti laittaa kirjan kuvaamaan valokuvaan, joka osoittautui juonen edetessä epätodeksi ja siis kuvamanipulaatioksi? Miksi kirjailija katsoo juuri häntä? Miksi kirjailija näyttää juuri hänet lukijalle kuvauksensa kautta?

Onkohan tuo nainen itse lukenut Lehtolaisen satakielen? Minä ainakin mietin lukiessani, millä motiivilla kyseinen nainen oli kirjaan sijoitettu. Jos kyse olisi minusta, en antaisi ikinä kirjailijalle anteeksi moista. Lisäksi laittaisin lakiasiantuntijat tarkistamaan, miten voisin nostaa syytteen mielensisäisen katseen kohteeksi asettamisesta lukijoiden mielen maisemaan?

Minkälaisia mielikuvia saamme herättää muiden mielessä niistä toisistä ihmisistä, joita tunnemme?

Toinen minua lukijana loukkaava kohta on päähenkilöön kohdistuva seksuaalinen väkivalta. Jos tuollaisen tai muun seksuaalisen väkivallan uhri itse kertoisi kohtalostaan julkisuudessa niin kuin kirjassa on tehty, kertojaa syytettäisiin sosiaalipornosta. Ei kai kirjan tarvitse tunkea mielikuvia lukijan mieleen kohta kohdalta rautalankamallia vääntäen semminkin, kun kuvataan useimmille aikuisille lukijoille tuttuja tapahtumien ja tekojen osatekijöitä, mutta yhdistelmänä, joka on uusi ja monella tasolla uhkaava.

En tiedä, miten muut lukijat kokevat Maria Kallio -kirjojen Marian, mutta minä samaistun lukiessani aika vahvasti siihen näkökulmaan, minkä Maria Kallion minä-näkökulma mieleni maisemaan avaa. Tai näin oli Lehtolaisen satakieleen asti. Tästä lähtien en enää tahdo eläytyä samalla tavoin, enkä katsella niin avautuvaa mielikuvituksen maailmaa. En tahdo kuvitellun roiston käyvän kimppuuni kirjan lukemisen aikana mielessäni todellistuvassa maailmassa. En tahdo.

Sanotaan, että ei pitäisi ampua ikävän viestin tuojaa. Siitäkö tässä suuttumuksessani ja vastenmielisyyden kokemuksessani on kyse, että olen mätkimässä sanansaattajaa, joka vain kertoo, millaista väkivaltaa maailmassa tehdään ja kohdataan? En usko.

Aivan samalla tavoin kuin minulla on oikeus kieltäytyä kaikesta minuun ulkoisesta maailmasta kohdistuvasta väkivallasta, minä koen nyt, että tahdon kieltäytyä niistä mielikuvista, joita Rivo Satakieli kirjana tunki mieleeni. En tahdo näitä mielikuvia. Minä sanon näille mielikuville tiukasti: Ei!

Voi mennä kauan, ennen kuin luen Leena Lehtolaisen seuraavan kirjan, jos koskaan. Niitä aikaisempia, jotka olen jo lukenut, oli tarkoitukseni lukea muiden naisten kanssa dekkarikerhossa. Niinpä olen lukenut uudelleen Lehtolaisen ensimmäisen Maria Kallio -kirjan juuri ennen kuin luin satakielen. En tiedä vielä, pystynkö lukemaan enää noiden kahden kirjan välillä ilmestyneen tuotannon, vaikka olen sen jo lähes kokonaan aikaisemmin lukenut.

One Response to “Rivo satakieli ja mieleen tunkeutuminen”

  1. […] Ehkä kyse minun lukukokemukseeni välittyvien Honorin ja Marian kohtaloiden kiinnostavuudessa ei ole pelkästään siinä, miten hyvin tai monipuolisesti luotuja kirjallisia naishahmoja he ovat. Honorin seikkailut kiinnostavat minua siksi, että peesaan mielessäni mielelläni toimintaa vaikka koko maailmankaikkeuden mittakaavassa, kunhan matkaseura osaa asiansa. Lähes yhtä mielelläni ratkon rikosongelmia jonkun asiansa osaavan tutkijan kanssa. Tällaisina seikkailukumppaneina naissankarit ovat miellyttävämpiä, sillä heidän näkökulmaansa eläydyn helpommin. Tosin siinä eläytymisessä on riskinsä, kuten kerroin viime vuotisen Maria Kallio -kirjan suhteen.. Tieteisjännärit tosin voittavat vain maalikameran turvin dekkarit, mitä tulee lukuinnostukseeni. […]

Leave a Reply