Uni: Kyläluuta

Katsoin viime yönä unen, jossa vaelsin unituttujen luota toisten ja kolmansienkin luo. Joillain oli vieraitakin ja johonkin oveen minulla oli avain.

Ensin olin puutarhanhoitoon uppoutuneen pariskunnan luona. Itse asiassa en nähnyt kumpaakaan, mutta puheista päätellen heillä ei ollut vaatteita yllään. Näin vain punaisia ja mustia viinimarjoja. Niitä oli huone puoleen seinäkorkeuteen saakka täynnä. Oikein hyviltä ne marjat näyttivät, mutta toivottavasti en joudu niitä syömään. Niin ajattelin, kun huomasin heidän olevan puhdistamassa marjasatoaan ja samalla kylpemässä siinä. Lähdin pois.

Ajattelin lenkkeillä luonnossa pitempäänkin, mutta olin ajatuksissani valinnut reitin entisen kotini luo. Päätin kokeilla, vieläkö avaimeni sopii oveen, mutta eihän se. Joku avasi oven sisältäpäin ja tuli terassille. Hän oli mustiin pukeutunut mies niin kuin oli seuraavakin poistuja. Ensimmäinen totesi, että avaimeni oveen sopiminen on ihan oikein. Kokeilin kääntää avainta lukossa ja kääntyihän se siellä lukon kieltä liikuttaen. Mies toivotti hyvää jatkoa. Sisällä oli talonväen lisäksi vielä kaksi mustapukuista miestä, jotka rupattelivat keskenään. Kysyin asukaspariskunnalta, mistä he tuntevat noin hienoa väkeä, valtakunnan rahamiehiä. Eivät he vastanneet mitään.

Tämä pariskunta ajatteli tarjota minulle aterian, mutta en halunnut syödä heidän luonaan. Lupasin sen sijaan tarjota heillekin pitsat, jos he lähtisivät kanssani pitseriaan. Kävelyllä mietin mustapukuisia miehiä. Ajattelin ääneen, miten kalliita tyylikkäät vaatteet ovat. Havahduin ajatuksistani, kun kanssakävelijäni totesivat, etteivät he pidä hienostelevista vaatteista. Minäpä saatan pitääkin, mutta tyylikkäistä, itselleni sopivista. Totesin heille mielivaatteitteini olevan kalliita, halvimmatkin jotain 350 dollaria. He tuhahtivat köyhän haaveille.

Pitseria oli yllättävän lähellä, palvelu nopeaa ja vieraani kiireisiä. Ei aikaakaan, niin huomasin istuvani viimeistä pitsaviipalettani pureskellen ainoana asiakkaana. Mietin, minne menisin seuraavaksi. Ennen kuin ehdin päättää mitään, sain seuraa.

Joku nuori pariskunta tuli istumaan pöytääni ja pitsantekijä tuli kysymään heiltä tilausta. He taisivat olla tuttuja, sillä he puhuivat kolmisin yliopisto-opiskelusta. Nuoripari kertoi, että opiskelijakortit olivat vaihtuneet vuoden alusta kuvallisiksi. Ajattelin, että jos niissä on opiskelijan oma kuva, ei kyse ole mistään uudistuksesta. He näyttivät korttejaan. Kuvallisia ne tosiaan olivat. Toisella oli kuva vihertävästä puurakennuksesta ja toisella punaisesta tiilitalosta, heidän opinahjoistaan. Se kuulemma lisää opiskeluviihtyvyyttä ja sitouttaa omaan pääaineeseen.

Niin se aika muuttuu. Ajattelin, että opiskelijakortin puuttuminen on tässä tilanteessa hyvä. Filosofiahan kai muuttaa nykyisestä valkoisesta rakennuksesta muualle. Viimeistä pitsahaukkauksellista pureskellessani aprikoin uuden rakennuksen väriä. Siis sitä, minkä väristä humanismi mahtaa olla.

Heräsin aamukuudelta virkeänä.

Leave a Reply